Seuraa 

Kaipaisin kovasti mielipiteitänne (ensisijaisesti isät ja miehet) seuraavaan tilanteeseen:



Olen viimeisilläni raskaana ja avomieheni päätti nyt 8 kk:n odotuksen jälkeen, ettei halua olla enää kanssani yhdessä ja että vauvan suhteen hän katsoo tilanteen kunhan se on syntynyt. Asumme tosiaan yhdessä omistamassamme asunnossa, josta itse suostuin lähtemään antaakseni hänelle tilaa ja rauhaa tässä ahdistavassa tilanteessa. Olemme seurustelleet reilut 3,5 vuotta. Avoliitossa olemme olleet 2,5 vuotta.



Raskaus sai alkunsa siten, että itse en halunnut käyttää hormoniehkäisyä (en missään vaiheessa olisi halunnut, mutta aikaisemmin en ollut uskaltanut lopettaa) ja mieheni ei suostu käyttämään kondomia vakisuhteessa. Itseäni se ei olisi haitannut, kannustin häntä jopa siihen, mutta hänen suhtautumisensa oli hyvin negatiivinen. Se ei kuulemma kuulu parisuhteeseen ja tuntuu inhottavalta (no en itsekään pidä sitä optimiratkaisuna, mutta kumminkin...). Olimme puhuneet lasten hankinnasta. Mieheni sanoi, ettei hän halua vielä lapsia, itse ajattelin että lapsi voisi olla kiva, mutta mitään pakottavaa vauvakuumetta minulla ei ollut. Mieheni tiesi, etten käyttänyt siis mitään ehkäisyä ja ehkäisymme perustui ns. varmoihin päiviin. Kuukautiskiertoni oli säännöllinen ja ratkaisu toimi jonkin aikaa, kunnes kesällä huomasin olevani raskaana. Se oli kamala kriisi miehelleni. Hän halusi abortin, itse en halunnut. Harkitsimme asiaa viikon, mutta totesin, etten voi mennä aborttiin. Olen jo sen ikäinen, että se tuntuisi typerältä. Minulla on myös hyvä työ, meillä on asunto ja kaksi autoa - taloudellinen tilanteemme oli siis myös hyvä. Mieheni hyväksyi ratkaisuni, ja sanoi, että voisimme jatkaa yhdessä (tai ainakin yrittää). Suhteessamme oli ollut ongelmia ja mieheni oli ehdottanut eroa jo aikaisemmin. Ns. vakavasti, ilman riitaa asiasta ei kuitenkaan oltu puhuttu. Itsekin olin joskus suutuspäissäni halunnut erota.



Olin kuitenkin ikionnellinen, että hän suostui jatkamaan kanssani seurustelua ja meille tulisi vielä lapsi: mikäs olisikaan sen ihanampaa. Alku sujuikin hyvin. Mieheni halusi kovasti rakentaa talon ja ostaa tontin. Olimme hyvin lähellä tonttikauppoja, mutta hanke kariutui meistä riippumattomiin syihin. Sen jälkeen etsimme vielä muutankin asuntoa, mutta päädyimme kuitenkin siihen, ettemme hanki nyt vielä mitään. Kävimme yhdessä neuvolassa ja ultraäänissä, kaikki oli melko hyvin. Huomasin kyllä, ettei mieheni ollut kovin kiinnostunut raskaudesta, mutta yritin kestää sen ja ajattelin, että se on hänen tyylinsä.



Kun raskaus kuitenkin eteni, mieheni suhtautuminen minuun ja vauvaan synkkeni synkkenemistään. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että päädyimme asumaan erillämme toistaiseksi. Nyt kun mieheni on ollut yksin asunnossamme 3 viikkoa, hän on seuraavaa mieltä asioista:



- Hän ei missään nimessä voi jatkaa yhteiselämää, hän haluaa että hänet jätetään täysin rauhaan



- Hän on halunnut erota itseasiassa jo 1,5 vuoden ajan, hänellä ei ole mitään tunteita (korkeintaan katkeruutta) minua kohtaan ja vauvaa hän ei osaa edes vielä ajatella, ainoa varma asia on, että hän haluaa nähdä vauvan, kun se on syntynyt.



- Minä olen hankkinut lapsen itsekkäästi vastoin hänen tahtoaan, huijaamalla lapsen häneltä



- Ehkäisy on naisen asia ja parisuhteessa ei miehen tarvitse käyttää kondomia



- Olen ottanut ison riskin, joka vaikuttaa valitettavasti hänenkin elämäänsä (ja mahdollisesti pilaa sen), ja josta minun on nyt yksin kannettava vastuu



Kysynkin teitä miehet (ja miksei naisetkin), mitä mieltä olette hänen ajatuksistaan:



- Kuinka paljon näihin ajatuksiin vaikuttaa ns. paniikki tulevasta isyydestä?



- Kuinka oikeutettuja syytökset lapsen huijaamisesta ovat? Miten minun tulisi suhtautua niihin?



Itse olen ollut hyvin onnellinen vauvasta ja nämä syytökset ovat tulleet ilmoille vasta viimeisen kuukauden aikana. Tunnen suurta häpeää raskaudesta ja vauvasta, vaikka toisaalta odotankin sitä kovasti. En todellakaan olisi halunnut yksinhuoltajaksi, mutta nyt se näyttää hyvin todennäköiseltä. Uskon kuitenkin, että selviän siitä ja voin jopa nauttia siitä. Sen sijaan, sen syyllisyyden kanssa on vaikea elää, että olen pilannut lapseni elämän (hänellä ei ole varsinaisesti isää) sekä mieheni elämän (hänen maineensa on tahriintunut, hänellä on lapsi, jota hän ei ole halunnut).



Kiitos kaikille mielipiteistänne! Aion antaa ne avomieheni luettavaksi.

Kommentit (3)

Uskon, että osut melko oikeaan siinä, ettei ex-mieheni ole valmis isäksi juuri tässä elämäntilanteessa ja minun kanssani. Mielenkiintoista on se, että se kirkastuu hänelle näin dramaattisesti juurikin tässä vaiheessa raskautta, mutta minkäs teet.



Hän ei edelleenkään halua puhua kanssani eroon ja lapseen liittyvistä asioista ja on hommannut itselleen jo uuden asunnon. Hän sanoo menettävänsä malttinsa, jos yritämme keskustella näistä asioista. Kun mainitsin hänelle elatusmaksuista, hän meni totaalisen sekaisin ja pyysi minua poistumaan oman turvallisuuteni takia! Hän on todellakin täynnä raivoa: vaikuttaa että hän on henkisesti umpikujassa. Yritän pysyä asiallisena ja mahdollisimman paljon pois " hänen tieltään" ihan jo oman (ja vauvan) henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Silti olen harmissani, että tässä kävi näin.



En osaa kuvitella millaista elämä pienen vauvan/lapsen kanssa on kahdestaan enkä siis siten pelätäkään sitä. Mutta minkäs teet, mun on vaan pakko elää se läpi.

Niin, tuntuu toisaalta vähän tyhmältä arvailla miehesi motiiveja etenkin kun näytät nämä vastaukset hänelle. Miten kukaan voisi tuntea toisen käyttäytymistä paremmin kuin sinä ja hän itse. No, sokeutuuhan sitä lähellä tietysti, siksihän terapeuttejakin käytetään.



Haluan kuitenkin vastata, koska tekstisi tuntui tasapainoisen aikuisen ihmisen tekstiltä. Ensinnäkin paniikki isyydestä: Voi olla, mutta siinä on varmasti jotain muutakin, hienosyisempää. Toisaalta tämä epäröinti ja vastustus voivat olla epämääräinen möykky rinnassa, eli tämä hienosyisyys ei avaudu miehelle itselleenkään. Mun veikkaus: Mies ei ole valmis isäksi sinun rinnallasi, eli hän ei näe sinua elämänsä kumppanina. Miehellä ei ole täsmällisiä tulevaisuuden suunnitelmia mutta nykytila kelpaa (tai tila ennen raskautta), koska siitä pääsee halutessaan irti. Tämä veikkaukseni siksi, että olette ilmeisesti molemmat aikuisia eikä mitään parikymppisiä.



Syyllisyyskysymys: Syyllisyys varmasti seuraa sinua, eikä siihen välttämättä nettilohduttelut auta. Sanon silti: minusta miehen syyttelyt ovat vailla pohjaa ja uskon, että tiedät ja tunnet olevasi oikeasssa. Tilanne on tämä sinusta itsestä riippumattomista syistä. Tällä en tietenkään ota kantaa siihen miten hyvä puoliso olet vaan siihen, että olisit valmis perustamaan perheen ja olet huolehtinut ehkäisystä parhaan tietämyksesi mukaan. Mitä olisit voinut tehdä enemmän, kun kuitenkin haluat pitää lapsen? Asioilla on tapana järjestyä ja ihmisillä sopeutua. Mielestäni on tärkeää, että lapsilla on useita rakastavia ihmisiä lähellään. Tällaisessa kuviossa biologisen isän puuttuminen ei yksinään pilaa yhdenkään lapsen elämää. Tasavertaisen miehesi tulevaiuudesta et ole vastuussa, ja syyttelyt elämän pilaamisesta tuntuvat vähän naurettavilta, pakko sanoa. Miehesi saa sitten maksaa elatusapua - ellei pää käänny suhteen jatkamisen suuntaan. Sekin on mahdollista.



Toivotan sulle hyvää jatkoa ja jaksamista. Kyllä se niin mieletöntä omistautumista vaatii yksin lapsia kasvattaa, kun kahdestaankin siinä on hommaa. Itse olen tavis, reilu kolmekymppinen parin lapsen isä, onnellisesti avoliitossa. Isot asiat ovat kunnossa, mutta rahaa voisi perheellä olla enemmänkin.





Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

jo melkein epäuskottavalta.



Olemme kuulleet toisen puolen totuudesta ja vastaamme sillä perusteella.



-Aikuinen mies tietää kyllä mistä lapset tulee, jos osaa pippelin pimppiin laittaa. Silloin turha selitellä tulleensa huijatuksi, jos ei kortsua halua käyttää ja vaihtoehto on kerrottu! piste.



Muuten kuulostaa että parempi antaa tuollaisen miehen mennä, koska nyt sulla on vain 1 lapsi elätettävänä kahden sijasta. Veikkaan että terapeuttia tarvitsisi hän kovasti.



Omasta kokemuksesta voin kertoa että tunteen lasta kohtaan heräilevät hiljalleen. (ainakin itsellä), turha odotella suurta tunne vyöryä kuten elokuvissa, kun vauvan ekaa kertaa näkee. Joten jos hän haluaa nähdä vauvan vain kerran, ei ne tunteet ehdi kasvaa, koska on negatiivisia tunteita myös käsiteltävänä.



Miehellesi terveisiä: Isyyttä on turha pelätä. Se ei ole sinkkuelämää erikoisempaa elämää, se on erillaista, mutta ihan yhtähyvää, mielestäni jopa parempaa elämää...



Tientenkin jos aviopuoliso ei ole se jonka kanssa haluaa loppuelämänsä viettää... Mutta silloinkaan ei kannata lasta hylätä.



Ei ne lapset tapa, väsymys ja vaimo tappaa...

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat