Seuraa 

Mieheni jäi kiinni toisesta suhteesta vapun jälkeen, han uskomaton ja pässi tilanne kaikin puolin. siitä alkoikin terapiaosuus =) meidän perheessä... Itse kävin juttelemassa terapeutin kanssa ja oivalsin monia asioita itse, kun niitä siellä jutteli, ennemminkin kuin että terapeutti olisi antaut neuvoja. Mies käy terapiassa itse (kova halu muuttaa itseään). Mies meni mukaan mielialahäiriöisen naisen (syö hyvinkin vahvoja lääkkeitä, juu on meidän kummankin tuttu, miehen työkaveri ja kaikki alkoikin ystävyydestä ja välittämisestä kun sillä toiselkla meni NIIIIIN huonosti) tarinaan ja syyllisiä ovat siis molemmmat, missään tapauksessa en syyllistä pelkästään tätä naista.



Mies haluaa käydä myös perhesovittelussa (taas yksi "terapeutti" lisää). Käytiin eilen ja nyt mua jäi mietityttämään että kaikilla asiantuntioilla ja kirjallisuudessa, jota olen lukenut nyt kuukaudessa jonkinverran annetaan ymmärtää, että miehen pettäminen on normaalia, sitä sattuu, niin se vaan menee, ja KRIISISSÄ on aina jotain hyvääkin ja voi olla että se toinen pettämisen kautta hakee muutosta siihen omaan parisuhteeseen. HALOO! Ymmärrän ja uskon, että jokainen kriisi on kasvun paikka ja kaikesta voi ottaa opikseen, mutta miten suhteelle muutosta haluava saa "luvan" käydä vieraissa, hylätä sen perheen ja viettää aikaa jonkun muun kanssa??? -ei ymmärrä. Mulle tulee sellainen olo, että mä oon ollu tyhmä ja lapsellinen uskoessani tähän parisuhteeseen ja että mun täytyy olla riemuissani ja kiitollinen kun mies vielä haluaa olla mun kanssa.



Mies katuu ja siis vannoo, ettei koskaan enää ja onkin nyt kuukaudessa muuttunut. Mutta miten kauan se kestää???



Jos joku haluaa keskustella niin mulle voi meilata: aurinko.tiikeri@gmail.com.

Sivut

Kommentit (22)

Kiva löytää ihminen, joka painiskelee saman asian kanssa. Ystävät eivät oikein ymmärrä, koska eivät ole kokeneet samaa. Suurin osa on kehoittanut eroamaan, mutta sanoneet, että päätös on tietenkin yksin minun. Vaikeana hetkenä olen valmis lähtemään heti,mutta kun rupean miettimään käytännön järjestelyjä (asunnon myynti,lasten asiat), niin mieli aina muuttuu.

Elämä ei ole tällä hetkellä helppoa; olen kireä, erittäin v-mäinen ja siitä kärsii eritoten mieheni. Sivallan melko pahasti ja muistutan häntä tekemistään virheistään päivittäin. Yritän aina olla haastamatta riitaa, mutta se tulee kuin itsestään ja oma paha olo helpottuu ainakin vähäksi aikaa. Itsesyytökset ovat myös kovat; mitä minä tein väärin,että mieheni petti minua? Olen melko laillla alamaissa ja aika suuri määrä omasta energiasta menee asioiden vatmomiseen omassa päässäni. Ja helpottaako tämä olo oikeastaan vain lähtemällä?

Sama täällä; musta on tullut veemäinen ja lyhytpinnainen. Samoin harmittaa kun valtaosa energiasta menee asian vatvomiseen. En aktiivisesti mieti, päinvastoin yritän olla miettimättä, niitä asioita, mutta jotenkin ne asiat vaan puskee läpi ja havahtuu siihen, että taas kelaa niitä asioita.



Välillä ajattelen, että ajan myötä tämän on pakko helpottaa ja varmaan vähän on jo helpottanutkin, mutta toistaiseksi ei ole mennyt päivääkään, ettei tapahtuneet olisi jossain vaiheessa käyneet mielessä. Pelkästään jo siihen menee energiaa kun yrittää olla ajattelematta niitä.



Luulen, että paljon johtuu siitä, että meni aika kauan ennen kuin mieheni osoitti edes minkäänlaisia katumuksen merkkejä tai pyysi anteeksi. Ja siitä, että jouduin seuraamaan vierestä miten mieheni oli niin vaikea päästää irti viimeisimmästä suhteesta.



Vähemmästäkin murenee viimeisimmät itsetunnon rippeet. On rankkaa kun mies pitää toista naista maailman ihanimpana ja seksikkäimpänä ja ties mitä. Tai miten sitä tuntee itsensä niin tyhmäksi ja nöyryytetyksi kun toinen on tehnyt ties mitä. Välillä tuntuu, ettei mikään voi enää korjata tilannetta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä tästä pettämisestä on aikaa 2 vuotta.



Olin juuri jäämässä äitiyslomalle, innoissani siitä, kesäkuun alkua elettiin.

Ilo kuitenkin muuttui yhdessä päivässä raastavaksi tuskaksi.

Itkin vain, kun näin mielessäni, miten mieheni jyysti jotain toista sängyssä.



Olenhan minä suurimmat tunteet haudannut, mutta katkera minusta on tullut.

Olen vihainen edelleen miehelleni.

Huomaan päivittäin, että tuo tapaus tulee mieleen.

Ei se enää itketä. Vituttaa vain.



Katkera juu olen. Ja se on inhottavaa olla 28-vuotias ja katkera vanha ämmä.



On tätä asiaa vatvottu suuntaan jos toiseen.

Enää en asiasta välitä puhua.

Mies on ilmeisesti oppinut läksynsä, tai sitten ei.



Luottamus meni sinä päivänä, eikä se tähän päivään mennessä ole palannut.



Ehkä jonakin päivänä annan anteeksi koko jutun.

Joinakin päivinä ajattelen tekeväni saman jutun sille.

Antaisin vain kaiken mennä.



Lapset on kärsiny, kyllä minä sen tiedän. Kärsinyt vihaisesta ja itkevästä äidistä.



Ja mitä rakkauteen tulee. Rakastan toki, mutta en enää niin, että antaisin

sen satuttaa minua. En enää ikinä anna itseni olla niin sinisilmäinen kuin silloin. Kas kun en ollut laisinkaan varautunut moiseen.



Paskaahan pettämisellä saa vain aikaa.



Ja meillä ongelmaksi on tullut se, ettei mies voi puhua totta asioista, koska

haluaa säästellä minua. Joten ensin kerrotaan yhtä, sitten toista ja lopulta koko asia muuttaa muotoaan niin, että en enää usko mihinkään.



En tiedä.



Jos saisi 6 vuotta elämästä takaisin, tekisin toiset valinnat.

Mutta näinhän ei käy.

Mulla on vain sellainen tunne, etten tule viettämään elämääni hänen kanssa.



Tavalla tai toisella tämä loppuu jonakin päivänä lähi vuosina...



En saisi enää syyllistää miestäni, tein sitä päivittäin koko ensimmäisen vuoden.

Mutta mihinkäs katkeruuden kuoppais? Sieltähän se tulee esiin, kun suuni avaan.

mieheni petti minua 3,5 vuotta sitten. hänellä oli yhdenillanjuttu ja teki sen kännissä. en tiedä, miten olen selvinnyt tähän päivään, mutta etupäässä lasten takia jäin suhteeseen. Miehen pettäessä kuopus oli muutaman kuukauden.



olen katkera edelleen, mutta asian yli olen kuitenkin päässyt jotenkin. Kyllä aika parantaa.



kävimme terapiassa heti ja vielä viime vuodenkin kävimme terapiassa, ei tosin enää etupäässä pettämiseen liittyen vaan koko parisuhteeseemme...ajankäyttöön, yhteiseen viestintään yms. Suosittelen terapiaa aivan kaikille.



välillä tulee hetkiä, päiviä tai viikkoja, kun ajattelen eroa. Mietin, minkälaista elämä olisi ilman miestä. Sitten tulee isompi riita, jossa en enää nykyään viittaa pettämiseen vaan riitelemme jostain ajankohtaisemmasta asiasta ja tämä puhdistaa ilmaa. Sitten on taas parempi olo ja ajattelen, että jaksan taas.



seksiä meillä on pettämisen jälkeen ollut n. 1-2krt/kk, mutta viime kuukausina tämäkin asia on korjaantunut ja halumme kohdanneet eli ainakin kerta viikossa, joka meille tällä hetkellä riittävä ja tyydyttävä tilanne.



kauheinta tässä on, että jos se tapahtuu uudestaan. sitten olen varmasti päättänyt lähteä suhteesta. mutta, saanko sitä ikinä tietää..mitä mieheni tekee.



luotan tällä hetkellä kyllä mieheeni, enkä usko että hän sen uudestaan tekisi. niin kauhea show siitä tuli viimeksi ja on tosiaan terapiana jatkunut näihin päiviin asti.



olen tällä hetkellä tyytyväinen elämääni kun lapsetkin ovat kasvaneet ja saan välillä omaa aikaa. mieheni ja minä käymme ulkona erikseen ja yhdessä.



eniten on ehkä kalvannut se ettei mies heti pyytänyt anteeksi ja on sanonut, ettei voi vannoa ettei se tapahdu uudestaan-hänen ollessa kännissä. hän vain luottaa-hiukan ylipainoisena- ettei kukaan häntä enää huoli.

mieheni petti minua 2 vuotta sitten mutta annoin anteeksi kun mieskin halusi jatkaa tuolloin yhdessä viisi vuotta en päässyt asiasta yli vaikka kuinka yritin.. synnytyslaitoksella heinäkuussa itkin 7 päivää putkeen sitä että jos olisin silloin antanut periksi niin minulla ei olisi nyt maailman iahninta tyttöä.. ja nyt seitsämäs vuosi menossa 3,5kk tyttö ja mies petti muutama viikko sitten uudelleen, saman naisen kanssa.. nyt on ihastunut häneen ja haluaa erota.. minä olisin valmis antamaan anteeksi ,en tiedä miksi! mies sanoo olevansa ihastunut tähän naiseen mutta ei ole varma tunteistaan sitä kohtaan.. mutta on silti vamis ottamaan riskin ja jättämään minut työn kanssa kahdestaan.. mutta silti kyselee että jos se ei olekaan sitä mitä haluaa niin otanko hänen takasin?! Rakastan tuota miestä ylikaiken kaikesta huolimatta mutta en voi häntä takaisin ottaa, pelkään että hän tekee sen uudelleen. eikö kellään ole tälläistä tilannetta että mies haluaa erota mutta vaimo jatkaa suhdetta? vai olenko aivan yksin?

Olen kokenut mieheni puolelta pettämisen julmuuden ja silti olen jäänyt tähän parisuhteeseen. Pettämisen paljastumisesta on nyt aikaa reilu 7 kk ja en ole vielä päässyt asiasta lainkaan yli. Joka toinen päivä mietin, että lähden ja joka toinen päivä olen jäämässä. Miksen osaa päättää? Olenko niin heikko? Miten te muut,joita on petetty ja olette jääneet parisuhteeseen, olette päässeet siitä yli? Vieläkin päivittäin tulee ahdistava olo ja mietin, miten mieheni esim harrasti seksiä niiden muiden kanssa. Onko kellään vastaavaa?

Ollaan oltu melkein 10 vuotta yhdessä nuoresta asti. Kummallakaan ei ole ollut muita vakavia suhteita eli seksiä ei olla harrastettu muiden kanssa kunnes nyt kun mies petti. Mies tapasi tämän naisen vähän ennen kun saimme vauvan, mutta mitään ei tapahtunut vielä silloin. Vauvan ollessa viikon parin ikäinen alkoi tapahtumaan kun minä olin vain kotona vauvan kanssa mies kävi v-loppu öisin kavereiden kanssa ajelemassa. Ensin mies ja tämä nuori nainen vain juttelivat oli kuulemma helppo puhua vieraalle. Meillä ei mennyt niin kovin hyvin silloin. Oli paljon oppimista esikoisen kanssa eikä aika riittänyt parisuhteeseen. Mies on ollut aina huono puhumaan tunteistaan.



SItten tämä nainen oli ruvennut yrittämään enemmän olisi halunnut ruveta seurustelemaan vannonut että olisi parempi nainen miehelleni kuin minä. Nainen tiesi kyllä että meillä oli pieni vauva. Ensin ne pussaili milloin missäkin parkkipaikalla. Miehen mukaan pusut oli vain pieniä pusuja ei kielareita. Noin 5 kertaa olivat kuulemma nähneet. Kuukauden verran ehtivät tapailla, mutta vain v-loppuisin eikä ihan jokaisena.



Sitten se pahin tapahtui. Kuukauden päästä synnytyksestä harrastimme seksiä ensimmäisen kerran. Se ei mennyt niin hyvin kun jännitti aivan kuin silloin kun menetti neitsyyden. Mies oli muutenkin sanonut synnytyksen jälkeen että ei tiedä pystyykö seksiin mun kans kun oli nähny alapään synnytyksen jälkeen. Ei varmaan mikään herkullisen näkönen. Päästiin kumminkin, mut viikko sen jälkeen kun oltiin oltu sängyssä se meni se toisen naisen kans sänkyyn. Tämä nainen oli laittanut oven lukkoon kun muut olivat menneet tupakalle ja ruvennut hinkkaamaan itseään mieheäni vasten. Miehellä ei ollut seissyt heti. Nainen oli ollut päällä ja hoitanut liikkumisen. Siinä se sitten vain tapahtui.



Mies katuu ja kertoi itse mulle kaiken ja on muuttunut juuri sellaiseksi kuin olen aina halunnut, mutta välillä tuntuu että mikään ei riitä mitä se tekee. Mä kelaan noita tapahtumia läpi päivittäin ja mietin lähteäkö vai jäädä. Meillä on oma talo ja 3 kk ikäinen vauva et ei ole helppoa lähteä vaan. Mies haluaa olla mun kanssa ja yrittää kaikkensa että mä olisin onnellinen. En tiiä pääseekö tästä surusta, vihasta ja katkeruudesta milloinkaan yli. Välillä kaikki näyttää paremmalta mut ei tarvi olla ku pieni asia mikä muistuttaa tapahtuneesta niin kaikki kaatuu päälle. Toisaalta mä oon tienny asiasta vasta reilun kuukauden että se on niin tuoreena muistissa että ei voikaan unohtaa. Tämä nainen oli 18 vuotias ja mieheni on 26 ja minä 24. Mitä mä oon kuullu ja ymmärtäny tästä naisesta niin me ei oltais ensimmäinen pari jotka erois. Kun kysyn mieheltä et kuinka se pystyi satuttamaan mua noin pahasti ja kykeni vielä sänkyynkin toisen kanssa vaikka oltiin aina vannottu et ei ikinä petetä vaan erotaan ennemmin. Se vaan aina vastaa et ei tiedä itsekään kunka pystyi et oli vaan niin sekaisin kaikesta eikä ajatellu mitään. Se oli vissiin helppo uhri tälle naiselle. Olihan se kivaa kun joku kehui kun mä en ehtinyt. Mutta eipä mies ymmärrä sitä että en mäkään saanu mitään kehuja mistään. :(



Olis kiva jos löytyis joku joka on kokenut saman ja jonka kanssa vois asiasta keskustella vaikka sähköpostilla. Miten olette jatkaneet eteenpäin?



Surullisia tarinoita nämä kaikki oli tässä keskustelussa..

Mieheni petti minua 2 vuotta sitten työtoverinsa kanssa.

Kyse oli hänen omista ongelmistaan joista ei pystynyt minun kanssani keskustelemaan, mutta toisen naisen kanssa senkin edestä. Suhde oli lyhyt ja loppui alta parin kukauden ja asia tuli ilmi kun mieheni itse kertoi minulle siitä.

Itkimme ja puhuimme, puhuimme ja itkimme, kävimme terapiassa muutamaan otteeseen ja mieheni katui kovasti.

Nyt aikaa on kulunut jo 2 vuotta, mutta vieläkään en ole itselleni selvittänyt jäänkö tähän suhteeseen loppuelämäkseni vai tarvitsenko vain todella pitkän kypsyttelyajan lähtöpäätökselleni. Suhteemme on ollut kauniisti sanottuna haastava alusta alkaen, ja on sitä yhä edelleen, joten tässä jutussa on selvitettävää ihan riittävästi.



Suurimmassa tunnekuohussa ei kannata tehdä mitään lopullista ratkaisua, aika näyttää sinulle itsellesi mihin suuntaan suhteenne menee ja onko sillä mahdollisuuksia vai oletko vain tarvinnut muutaman vuoden aikapuskurin jotta pääset jaloillesi ja kykenet lähtemään.



Itsesyytöksistä olen luopunut jo aikoja sitten, en voi olla syyllinen ja vastuullinen aikuisen miehen lapsellisiin ratkaisuihin. Se kuka tai mitä olen ei voi ajaa ketään tekemään asioita vastuuttomasti. Tottakai se loukkaa että minut on syrjäytetty parisuhteestani ja että minulle tehdyt lupaukset on romutettu ja luottamus vedetty viemäristä alas. Ikävää että toinen ihminen ei kyennyt näkemään minua omana ainutlaatuisena kunnioitettavana itsenäni, mutta se on hänen ongelmansa jota minä en voi muuttaa. En vieläkään tiedä olenko tässä parin vuoden kuluttua yrittäen elää parisuhteessa vaikean menneisyyden ja haastavan ihmisen kanssa, mutta katkera en ole koska en jaksa, eikä se edes tee hallaa kuin itselleni.

Olen riittävän hyvä tyyppi ja minulla on ihan hyvä elämä tällä hetkellä, parisuhteestani en vaan vieläkään tiedä.

Ehkä löydämme yhteisen sävelen vielä uudestaan, tai ehkä sitä ei kuulu enää koskaan?



En osaa luvata muuta kuin että aika auttaa tekemään ratkaisuja ja osana siihen kuuluu kaikkien niiden kamalien tunteiden läpikäyminen ja eläminen.

Tsemppiä kovasti!

Oletko heinämamma 2006 mustasukkainen miehestäsi? Mä voin sanoa olevani erittäin mustasukkainen. Se hiukan helpotti, kun asia tuli ilmi, mutta nyt taas mustasukkaisuuden tuulet puhaltavat aika rankasti.

Oliko miehelläsi pitkäkin suhde? Minun miehelläni on ollut (ainakin tietoon tulleet) useita seksikumppaneita, mutta ei mitään pidempää suhdetta. On elänyt eräänlaista kaksoiselämää. On ollut hyvä isä ja huolehtinut kodista,mutta toisaalla pettänyt minua ja siten koko perhettä aiheuttaen tuskaa kaikille. On kuitenkin katunut tekojaan ja luvannut parantaa tapansa, mutta en edelleenkään jaksaa uskoa siihen. Tai toisinaan uskon, mutta kun piru pääsee irti ja aiheuttaa kaikenlaisia ajatuksia, niin silloin en siihen usko.

Kirjoitan minäkin, vaikka en enää nyt 6 vuoden jälkeen ole enää samassa parisuhteessa, vaikka jäämistä alkuun yritin. Jos kyseessä olisi ollut esim. kännihairahdus, niin voi olla, että jatkaminen olisi voinut olla helpompaa esim. pariterapian jälkeen.



Mieheni kuitenkin rakastui toiseen naiseen parisuhteemme ollessa tuolloin vähän lamatilassa, lastenhoidon ja työssäkäynnin täyttäessä arkea. Miehelläni oli myös jotain masennusta ja ikäkriisiä asiassa mukana. Hän ei osannut puhua ajatuksistaan minulle ennen kuin jälkeenpäin, kun selvittelimme sotkuja. Mutta nyt tiedänkin sitten aika tarkkaan kaiken, mistä tämä kaikki johtui. Myös minä koin parisuhteemme ehkä vähän latteana, mutta olin kuitenkin ihan onnellinen perheenäiti. Ja rakastin kyllä miestäni monella tavoin, en ehkä kuitenkaan kovin syvästi (nykytietämykselläni arvioiden ;-))



Mieheni ei osannut päättää kumman naisen valitsee ja mietiskeli asiaa kotosalla, seurustellen välillä myös tämän toisen kanssa. Se oli rankkaa, enkä sitä kauan pystynyt katselemaan, vaan kehotin miestä muuttamaan muualle miettimään, ja hän muutti tämän naisen luo. Olin itse aika pian toisen suhteen paljastuttua sanonut miehelleni haluavani jatkaa ja että yrittäisimme päästä asiasta yli.



Mies ei kuitenkaan kyennyt jättämään minua eikä tätä toista naistakaan yrityksistä huolimatta (ainakaan kovin vakuuttavasti), vaan souti ja huopasi meidän väliä pitkään. Loppujen lopuksi tämä asia oli aika lailla ratkasemattomana lähes kaksi vuotta, kunnes lopulta tein itse ratkaisun, etten enää halunnut jatkaa mieheni kanssa missään tilanteessa. Mieheni taas olisi tuolloinkin halunnut ilmeisesti yrittää jatkaa. Jälkikäteen olen miettinyt useinkin, kuinka hyvän päätöksen teinkään, ja olen varma, etten olisi mieheeni enää voinut luottaa riittävästi. En myöskään olisi häntä enää pystynyt arvostamaan ja kunnioittamaan kuten olisi pitänyt. Eli rakkaus ei olisi voinut enää palata riittävän vahvana. Asiaan liittyi paljon mitä tässä ei pysty kirjoittamaankaan.



Nyt olen sitten elettyäni yksin kaksi vuotta, tavannut ehkäpä elämäni miehen, jonka kanssa olen seurustellut jo reilusti yli vuoden. Kaikki tuntuu hyvältä, parisuhde paremmalta, osaamme puhua, osaamme arvostaa toisiamme ja pieniäkin elämän asioita ja olemme hyvin samankaltaisia ihmisiä. Olen todennutkin, että taisimme 1. mieheni kanssa olla lopulta aivan liian erilaisia, meillä oli eri arvomaailma, kasvoimme eri suuntiin. Tämä ratkaisu oli kummallekin hyvä. Lapset ovat sopeutuneet myös hyvin, koska emme erityisesti riidelleet missään vaiheessa ja olemme olleet periaatteessa hyvissä väleissä koko ajan, ja pystyneet sopimaan lasten asioista hienosti.



Jos ex-mieheni olisi heti ollut varma halustaan jatkaa kanssani, osallistunut taikka edes suostunut pariterapian hankkimiseen, ja jos kyseessä ei olisi ollut rakastuminen, voisi tilanne olla toinen. Mutta olisiko silloinkaan riittävä luottamus palautunut, en tiedä. Nämä ovat aina vaikeita juttuja, ja yksilöllisiä tapauksia. Itsekin odottelin pitkään sitä hetkeä, että minulla olisi riittävä varmuus, ja se hetki tuli vasta todella pitkän ajan päästä. Ratkaisua oli vaikea tehdä ennen sitä. Odotin, että ex-mieheni olisi saanut tehtyä jonkinlaisen päätöksen, mutta ei hänestä ollut siihen.



Tsemppiä kaikille tilanteessa oleville!

Mietin kirjoitustasi, FatandFurious, ja eka asia, joka tuli mieleen, oli se että miten lapset?!? Jos olet ollut jo noin kaksi vuotta enemmän ja vähemmän petynyt, kiukkinen ja väsynyt mieheesi, miten ovat lapsesi voineet sen ajan? Tai siis lapseNNE, mutta jos jollakulla on tilanteen avaimia, se olet sinä ja voit lähteä tai jäädä ja tunnut muutenkin olevan enemmän lapsista vastuussa.... siksi siis lapseSI. En sano, että sinun pitää tai ei-pidä lähteä, mutta jos minä olisin tuossa, niin nostaisin kytkimen ja lähtisin. Tai toivon, että minulla olisi älyä lähteä. Tämä ei ole kenraaliharjotius paremman varalle vaan tämä on meidän elämä, ja minusta me vanhemmat olemme velkaa lapsillemme sen, että elämä on kohtuullinen eikä kuten nyt sinulla tuntuu olevan, sinnittelyä pahassa olossa. Jos ei homma toimi niin se ei toimi ja jos sitä on koetettu moneen kertaan jo korjata ja ei ole korjaantunut, niin miksi tahkota sitä samaa? Ja miltä se lapsista tuntuu? Ovatko lapset onnellisia, jaksatko nauraa ja iloita lastesi kanssa? Vai viekö paska suhde kaikki mehut? Anteeksi jos olen karkea, mutta sinä kuulostat kynnysmatolta, jonka yli voi kävellä ja pyyhkiä jalkasi. Vaikka olisit kylmä ja kiukkuinen miehellesi, kun hän yrittää ja et jaksa kiittää, mutta silti minuta sinä kuulostat altavastaajalta, joka viime kädessä antaa kävellä ylitseen ja uhrautuu jonkin asian takia, joka ei ole om itse ja oma sekä mahd. lasten hyvinvointi. Tai ehkä ajattelet lasten voivan paremmin riitaliitossa kuin yh-äidin kanssa, en tiedä. Siis varmuuttahan minulla ei ole mistään, kun tämä on vain nettikeskustelu, ja sen myötä korostankin, että minun ajatukset on pohjattu sille kuvalle, mikä on tullut kirjoituksistasi.Ja sen kuvan valheellisuudesta minula ei ole mitään tietoa.

En ole itse joutunut vastaavaan tilanteeseen, mutta aika kummalta - ja raivostuttavalta - tuntuu sellainen ajattelutapa, että no voi lässyn lässyn, mies on nyt etsinyt itseään ja pettänyt, ilmaissut kriisiään pettämällä jne. Ja ymmärrä nyt vaimo tätä, tämä on kasvun paikka. Kaikenlisäksi uskon, että useimmiten pettämisen takana on ihan puhtaasti ja kaunistelematta se, että tekee vain mieli. Pitkä parisuhde voi puuduttaa, jolloin haetaan jotain jännempää muualta. Helppohan siihen on sitten vieläpä terapeutin avustamana löytää joku pinnan alla muhinut identiteettikriisi tms, varsinkin jos se auttaa anteeksisaamisessa. Ehkä joskus harvoin tilanteeseen ajamassa on oikeasti joku oma päänsisäinen kriisi tms, mutta viimeisenä ratkaisevana tekijänä on kuitenkin oma päätös. Aikuiset ihmiset toimivat tietoisina omista teoistaan ja niiden seuraamuksista.



Vieraisiin meno on todellakin vihonviimeinen tapa mennä ratkomaan omaa tai oman parisuhteen kriisiä, ts. eihän se ole tapa sellaiseen ollenkaan. Kyllä sen kriisin tai eron saa myös suoraselkäisesti setvittyä, kuten ottamalla puheeksi oman pahan olon, menemällä terapiaan, tai ottamalla eron, ENNEN kuin lähtee vieraan matkaan. Minusta pettäjä ei ansaitse synninpäästöä petetyltä osapuolelta, eikä petetty ansaitse kriisiluentoja.

Eilen illalla mies soitti työmatkaltaan hirveässä humalassa minulle. Aiheet oli "miksi olet niin kylmä, miksi inhoat mua, jos inhoat niin paljon niin mikset lähde pois, anna mulle syy vihata sinua, miksen koskaan kuule kiitosta".



Puhelu vitutti suunnattomasti, mutta tunsin kyllä piston sydämessäni kun tuota kiitosta kyseli minulta. Mies kun on puolen vuoden ajan "yrittänyt" kovasti.

Valitettavasti en ehkä ikinä enää pysty luottamaan häneen niin, että antaisin itseni mennä "virran mukana" ja nauttia hyvistä hetkistä hänen kanssa.

Niin usein olen pettynyt, kun yritys on päättynyt enkä enää halua sitä tunnetta itselleni.



Olen ollut viimeiset kaksi vuotta kiukkunen äiti ja erittäin kylmä vaimo. Voi, kyllähän minä sen tiedän ja poden siitä huonoa omaatuntoa päivittäin.



On hetkiä, jolloin ajattelen, että tänään HALUAN olla hänen lähellään.

Sitten hän tulee kotiin ja ärsyynnyn hänen seurastaan heti.

Enkä pysty esittämään mitään. En pysty antaa hänen koskea, sillä minusta ei tunnu hyvältä hänen vierellään.

Olen antanut hänen mennä. Ei hänellä ole enää sellaista sijaa sydämessäni kuin pitäisi. Kuin ennen oli.



Sanoin jokaisella kerralla, kun olin pettynyt häneen, että ymmärrä nyt hyvä mies, että jonakin päivänä tulee se hetki, että mulla menee yli.



Tämä hetki luultavasti saavutettiin tänä kesänä.



Minua ällöttää se ihminen, kuka minulle humalassa puhelimessa huutaa. Enhän minä siihen ihmiseen aikoinani ole ihastunut. Se humalassa huutava ihminen on vain ainoa, kenen sanat ja teot minä muistan.

Ne samat lauseet ja asiat toistuvat jokaisena kertana ja jokainen kerta ne satuttavat ihan yhtä paljon.

Tiedän, ei kaikkea humalassa sanottua pidä tosissaan ottaa.

Mutta voisinko uskotella itselleni, että kuuden vuoden ajan suusta on päässyt pelkkiä sanoja, uudestaan ja uudestaan, joilla ei ole merkitystä.



Mulla on niin ahdistunut olo ettette tiedäkään. Välistä tuntuu, etten saa henkeä ja että jalat lähtee alta. Mua alkaa itkettää vaikka ruokakaupassa enkä edes tiedä syytä. En halua puhua miehelle. En ole halunnut puhua puoleen vuoteen. Ajattelen, että jokainen ohikulunut päivä on hyvä. Kun saan nukahtaa sohvalle telkkarin ääreen, en hänen viereen. Kunhan vain välttelen hänen seuraa, niin kaikki on hyvin.



Ei tässä tekstissäkään ole mitään järkeä.

Olen kanssasi täysin samassa tilanteessa ja ajatukseni ovat ihan samat kuin sinulla. Tosin täällä viimeisimmästä pettämisestä on kulunut jo kohta kaksi vuotta ja edelleen ottaa lujille. Olen mielestäni yrittänyt tehdä kaiken päästäkseni yli, mutta heikolla menestyksellä ja edelleen mietin, että pitäisikö vaan ottaa ja lähteä.



Asiat ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, varsinkin kun on kaksi lasta. Välillä tämä kaikki tuntuu vaan käyvän liian raskaaksi.



Valittettavasti minulla ei ole antaa mitään neuvoja, mutta jos jollakulla muulla on, niin otan kiitollisuudella vastaan.



Vaikka loppupeleissä jokaisen on tehtävä päätäksensä itse. Jotenkin olen ajatellut, että ehkä jossain vaiheessa tulee se hetki kun joko päätän, että nyt en vaan enää yksinkertaisesti kestä tai sitten päätän, että tässä ollaan ja pysytään ja selvitään.



Kieltämättä olen katkeroitunutkin enkä ole tainnut pystyä antaamaan anteeksikaan vielä.

Lainaus:

Miten te muut,joita on petetty ja olette jääneet parisuhteeseen, olette päässeet siitä yli? Vieläkin päivittäin tulee ahdistava olo ja mietin, miten mieheni esim harrasti seksiä niiden muiden kanssa. Onko kellään vastaavaa?




On joo vastaavaa, paitsi että meillä toisinpäin.

Vaimo keksikin ettei rakasta enää ja piti useamman kuukauden aktiivisesti suhdetta yllä toisen miehen kanssa, kunnes oli valmis muuttamaan hänen luoksensa ja siinä vaiheessa sitten "jäi kiinni" / kertoi asiasta minulle.



Asiaa ei suinkaan helpottanut että tuolloin meille oli tuloillaan toinen lapsi - tyttö syntyi tässä ihan äskettäin ja sattuneesta syystä odottelen nyt sitten isyystestien tuloksia, että tietäisin voinko suhtautua lapseeni kuten omaan tyttäreeni vai onko hänkin jonkun muun tekosia.



Yrittäminen ja ajan kuluminen ovat muuttaneet tilannetta sen verran, että vaimo ei enää ole lähdössä minnekään, mutta parisuhteemme luonnollisesti on totaalisen raunioina tämän jäljiltä. Minä en luota häneen laisinkaan, enkä muutenkaan ole enää aivan varma haluanko tai jaksanko hänen kanssaan enää edes yrittääkään. Että sikäli en tiedä onko tilanteeni samankaltainen, tässä on vielä aikalailla auki että jäänkö tähän vai en.



Ajatusvirtaa aiheesta blogissani: [http://perheenisa.blogspot.com/]

joka kerran pettää, pettää yleensä myös toisen ja kolmannekin kerran. Vähän sama juttu kuin väkivallan suhteen. Joka lyö kerran, tulee melko varmasti lyömään toistekkin.

Itse elin avioliitossa miehen kanssa joka petti liiton alussa ja neljä vuotta oltuamme avioliitossa, yritin antaa anteeksi. Olimme erossa muutaman kuukauden ja palsimme uudelleen yhteen. Yritimme jatkaa, saimme ihanan pojan, mutta sisimmässäni en kuitenkaan pystynyt ikinä unohtamaan loukkauksia jotka johtuivat petetyksi tulemisesta. Energiani meni asioiden vatvomiseen mielessäni, myös pariterapiaa yritimme. Pojan ollessa 4v. erosimme. Parempi erota, kuin elää huonossa suhteessa. Lapset vaistoavat kyllä ja ajan oloon alkavat tavalla tai toisella reagoimaan parisuhteen sekä vanhempien ongelmiin/ kieroutuneseen suhteeseen. En tietty suosittele eroa, mikäli kykenette olemaan aidosti suhteessa mukana, mutta mielestäni olemme lapsillemme velkaa mahdollisimman tasapainoisen lapsuuden. Tartkoitan sitä, että usein lapsilla on todella paljon helpompaa psykkisesti, kun vanhemmat eroavat kuin jahkaavat suhteessa, joka syö heitä spyykkisesti. Nyt olen elänyt nykyisen avopuolisoni kanssa 8v ja meillä on ihana yhteinen lapsi. On ihana olla suhteessa jossa voi luottaa toiseen täysin rinnoin, on tunne että voi vapaasti hengittää ja nauttia elämästään ja perheestään. Voimia kaikille petetyiksi tulleille sekä rohkeutta tehdä isoja päätöksi puoleen tai toiseen.

Itselläni aika lailla samanlainen tilanne, kylläkin paljon pahempi! Mieheni jäi kiinni pettäisestä pari viikkoa sitten ja tätä oli tapahtunut koko meidän seurustelun ajan hänen exänsä kanssa. Ensimmäinen kerta, kun jäi kiinni oli pari vuotta sitten ja silloin isku oli kova! päätin kuitenkin antaa toisen mahdollisuuden, koska jokainen mielestäni ansaitsee sellaisen. Asia vaivasi kuitenkin viikottain. Heillä on yhteinen poika, joka sai alkunsa meidän seurustelun alussa. Siis yhteydessä oltiin jatkuvasti!



Kovasti mies vakuutteli, ettei mitään ole. Poikaa vain haluaa nähdä yms.. Minä sitä sitten uskoin. Monesti tuli kuintekin ilmi asioita, joista olisi pitänyt huomata mitä oli tekeillä. En tiedä miksi ummistin silmät? Kysyin usein mitä he ovat jutelleet ja onko kaikki asiat selviä? vastaus aina lähes sama, pojasta puhuttiin ja kaikki selvää.



Sitten tulin raskaaksi ja mies ilmoitti, ettei halua lasta. Kuitenkin tämä ensimmäinen oli haluttu (kuka tietää totuuden...??) sehän iski kuin rautanaula mieleen ja pois ei lähde. Mukana ei ollut raskaudessa saati synnytyksessä. Ei ollut huolta minusta saati lapsesta. Nyt poika kolme kk ja ollaan asuttu erillään lähes syntymästä lähtien. Tähän päädyttiin, koska ajateltiin että tauko tekee hyvää. Mutta tauko olikin ihan jotain muuta hänelle..



Pari viikkoa sitten hänen ex soitti ja ilmoitti et sano ukolle et palauttaa avaimen ja et heillä ei enää ole mitään. Se tapahtui taas! minulle oli valehdeltu silmät päästä ja joka kerta kun hän tuli kotiin ja vannoi et kaikki järjestyy, et hän vain tarvitsee omaa aikaa oli valetta. Joka kerta kun hän käänti selkänsä minulle suuntasi suoraan exänsä sänkyyn!!



Kaikista pahinta tässä on ,että hän ei ole tunnustanut poikaamme. sanoo haluavnsa muuttua ja olla meidän kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Hän voi edelleen tehdä mitä haluaa ja sanoa minulle sen mitä halauisin kuulla. Viha, ja katkeruus on joka päiväistä elämää! olen vittumainen ja otan asian esille lähes päivittäin. Mies valittaa et hänellä on paha olla!! Hitot minä hänen pahasta olosta... ei häntäkään kiinnostanut minun paha olo kahden vuoden pettämisen ajalla!! Lähtemistä ja eroamista olen miettinyt joka päivä useaan otteeseen. Se ei nyt vaan ole niin helppoa. Ehkä sitten kun poika kasvaa. Toinen paikkakunta kuulostaisi hyvältä! Mies haluaisi olla mut millään tavalla ei osoita sitä (ainakan siten et se näkyisi). ASuu edelleen muualla... tulee silloin kun huvittaa.. lähettää viestin " missä olette" ... ei soittele tai kysele...



tiedän, että itsestä kiinni miten antaa itseä kohdella! Olenkin päättänyt antaa vielä vähän aikaa näyttää karvansa! sitten teen omat päätökset ja hänellä ei enää ole mahdollisuutta! jos sitten rupeaisi miettimään tekemisiään... tiedä häntä!? Päivä kerrallaan ja mahtavaa on pieni poika joka auttaa jaksamaan =) Siis jos jotain pahaa niin jotain hyvääkin... :D

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat