Vierailija

Hirveä ahdistus syntyy esim. siitä, jos olemme ensin yksin puistossa ja sit sinne tulee joku mamma lapsineen, pakkohan siinä on sananen vaihtaa, kun lapset kuitenkin telmivät keskenään. Mikä ihme mua vaivaa? Kuvittelenkohan silloin olevani av:lla ja saavani puukosta, kun lapsella väärän väriset haalarit tjtn... ei no.. mutta ihan tosi ihmetyttää oma käyttäytyminen.

Sivut

Kommentit (36)

Täällä Helsingin keskustan mammakerhoissa ja puistoissa käy ainakin ihan mukavaa porukkaa. Lapsista varmaan enimmäkseen puhutaan, mutta kyllä myös vaikkapa matkustelusta. Kuulostapa hassulta, että joku ei vastaisi mitään toisen rupatteluun.



Sitkeästi vain yrittämään, tuskinpa ne kaikki puiston äidit nyt niin tylyjä ovat.



Minä ainakaan en halua seistä yksin, vaan haluaisin jutella! En ole ujo, enkä pahannäköinen. Mitään syytä ei pitäisi siis siihen, että muut ei halua jutella. Vai onko tää sitä piiri pieni pyörii-hommaa, kaikilla on tuttuja, uusia ei haluta ja sit me " oudot" ollaan jotenkin erillään, kukin tahollaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja tiedän, että noikin äidit mitä meidän puistoissa käy on ihan mukavia tapauksia, mutta minkäs teen, kun oon tällainen.. ja toisaalta jo sopeutunut tilanteeseen.



ap

osittain ujouden takia, mutta osittain myös sen takia, että en jaksa sellaista höpötystä tuikituntemattomien kanssa.



Yleensäkään en koe yhteisyyttä kuin harvojen ihmisten kanssa, muut ihmiset ikävystyttävät minua. En ajattele että heissä olisi jotain vikaa, mutta jos aaltopituutta ei ole, sitä ei ole.



Ja minulle ei yhteiseksi asiaksi riitä, että on samanikäiset lapset.



Puistossa käyn lasten takia, en seurustellakseni muiden vanhempien kanssa.

mikä on IHANAA näin aikuisiällä. Toisten kanssa juttelen niitä näitä, ei aina lapsistakaan.. Niin, ja minä meikkaan, käyn töissä, olen kahden lapsen äiti ja polttelen vielä tupakkia.. ;D hyvin oon joukkoon mahtunut.

alan juttelemaan niitä näitä: Esim. Puhun säästä tai kysyn mamman lasten ikiä. Jos näyttää siltä, että vastaaminen on nihkeää, lopetan ja keskityn johonkin muuhun. Kesäaikaan luen puistossa lehtiä tai teen ristikoita tai menen rakentelemaan lasten kanssa hiekkakakkuja.

Ei sille voi minkään, jos joku ei halua jutella takaisin. En ota sitä henkilökohtaisesti. En minäkään aina jaksa löpistä tuntemattomien kanssa.

Ei vaan en osu samaan muottiin! Sori, mutta osaan puhua muustakin kuin lapsestani.. Ja jaksan meikatakin kotiäitinä.



Mulle lapset ei ole riesa, ja aivan mahtavat kiksit saa kun leikkii lapsen kanssa puistossa, menee itsekin liukurilla. En jaksa seistä juttelemassa ja puhumassa sontaa!



Mutta kun äiti jaksaa lähteä töihin, niin tavallinen tuulipuku äiti ajattelee että ei se jaksa lapsiaan ja kotiarkea!! :D Näin se menee. Vai?



9

Aika äkkiä jutut sitten syventyvävät tai sitten jäävät pintapuoliseksi, riippuen siitä synkkaako toisen kanssa vai ei, kyllä sen aika nopeasti huomaa.



Itse olen ylipainoinen ja en mikään helposti toisia lähestyvä. Kahden ensimmäisen lapsen kanssa mulla oli tosi vaikeeta mennä puistoihin tai kerhoihin just sen takia etten osannut osallistua toisten puheisiin.



Nyt kun olen jäänyt kolmannen kanssa äitiyslomalle ja isommat on kotona, olen joutunut pakosta lähtemään kerhoihin ja muualle. Myös olen " pakottanut" avaamaan suuni ja keskustelemaan. Näin olen nyt vuoden aikana päässyt mukaan täysin juttuihin ja olen saanut 4 hyvää ystävää joiden kanssa ollaan muutenkin tekemisissä kuin vain lasten kanssa. Käydään lenkillä ja juhlimassa. Myös kahden ystäväni kanssa ollaan tutustettu miehemmekin ja hyvin tullaan kaikki toimeen.



Mutta ymmärrän siis ap:tä ja monia teistä. Helpommin on sanottu kuin tehty se että alkaa vaan tuppautumaan mukaan juttuun ja avata suu. Toisten katseet ja jutut kannattaa jättää omaan arvoonsa, äkkiä hekin huomaavat että oletkin ihan normaali äiti ja ihminen. Ja ei kaikkien kanssa voi tullakkaan juttuun, kyllä sieltä kuitenkin löytää varmasti ne joiden kanssa voi puhua vaikka lapsista ilman että tulee sellainen olo, että mitähän toikin ajattelee...

Itse olen kolmen kotonaolovuoden aikana saanut enemmän ystäviä kuin koko aikaisemmassa elämässäni yhteensä. Nimenomaan lasten kautta. Naapurit, puistotutut, harrastustutut...Erakko olisin ilman lapsia.

Miten sää et ymmärrä kun sanoin ettei ne vaan tule toimeen mun kanssa? Ei tämä ole kenenkään vika jos on erilainen! :)



Juttelen, käyn kotiäitinä kerhoissa, mutta siihen se jää! Ei niistä ole minulle kaveriksi. Ehkä siksi koska HE nököttää juttelemassa ja minä leikin lapseni kanssa? ;)



9

meillä pulkkamäki kävelymatkan päässä. se on sellainen kukkula jonka kumpaakin puolta voi laskea. hakeudun aina sille toiselle puolelle minne muut äiskät ei jaksa kävellä, jos muita äitejä ilmestyy kersoineen laskemaan mäkeä. rasittavaa yrittää siinä alkaa vääntää jotain teennäistä keskustelua, varsinkaan kun en yhtään pidä vieraista lapsista.

En tykkää heittää small talkia tuntemattomien kanssa, se stressaa. Olen ollut niin törkeä, että olen vaihtanut paikkaa, jos joku tulee räkänokkiensa kanssa läpättämään joutavia. Hymyilen vaan kauniisti ja huomaan muka jotain mielenkiintoista kauempana. Siirryn sitten pikkuhiljaa takavasemmalle..



Vieraiden seura on ikävystyttävää, eikä jutut kiinnosta yhtään. Itse olen melkoinen erakko. Mua ei myöskään heilauta, jos joku loukkaantuu välinpitämättömyydestäni.

Kyllä täällä tajutaan, mutta pikkasen huumoria sullekin sinne seuraavaan puistopäivään!



Joo, ja me kaikki ollaan erilaisia, katopa vaan.

..eikö kaikkien olisi vähän helpompi hengittää jos muistettaisiin edes peruskohteliaisuus? :) Hengenheimolaisuutta ei tarvitse löytyä ja jos ihminen vaikuttaa tylsältä, sitten itse asennoidut että " okei, tämä tyyppi ei ole mun makuuni, mutta jos pari sanaa nyt vaihdan tässä sen kanssa, onko mun päivä pilalla?" . Joskus ne " tylsät" ihmiset kaipaavat seuraa, mutta eivät osaa jutella kovinkaan vapautuneesti.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat