Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

en tiedä voiko tällaista ollakaan. olen jotenkin ihan sanaton.... täynnä tyhjyyden tunnetta. ja toisaalta sekaisin. sielu ihan lamaantuneena.



Sain todella erikoisen ja tylyn emalin pienen masuasukin isältä. Se oli erittäin tylyä luettavaa. en varmaan ole sisäistänyt koko juttua vielä, sillä joudun tavaamaan viestiä uudelleen ja uudelleen. Ei minulla kielellisesti ole vaikeuksia ymmärtää tekstiä, mutta teksti itsessään on niin uskomatonta luettavaa, että siinä täytyy olla joku virhe.



afrikkalais-syntyinen syntymättömän lapseni isä ilmoittaa viestissään, että hän on täysin kyllästynyt siihen, että minulla on tässä raskaudessani ollut terveydellisiä ongelmia ja myös siihen, että vauvallakin näyttäisi olevan jotain ongelmia, joita nyt selvitellään.

Kaikki tämä hänen kirjoituksensa mukaan STRESSAA häntä liikaa, eikä hän halua kuunnella enää mitään tuollaista. Olen kuulemma itse tosiaan manannut huonoa vointia itselleni ja vauvalle. Ja jos nyt vauvalla on joku vika tai se vaikka kuolee, niin se johtuu minusta ja se on minun TAHALLANI aiheuttama. Hän kertoo, että aikoo hävittää kaikki yhteystiedot ja vaatii minulta samaa. En saa kuulemma missään tilanteessa edes yrittää etsiä häntä enää käsiini ja hän aikoo unohtaa kaiken, minut, syntymättömän vauvan; koko yhteisen aikamme. Hän sanoo, että hän on ryhtynyt ajattelemaan niin, että ei vauvaa ole hänelle tarkoitettukaan.



Olen kyllä huomannut, että hänellä on ollut tätä tunnetta ilmassa- on ollut outo ja ahdistuneen oloinen siitä, että en vastaa hänen kysyessään vointiani vain sitä, minkä hän haluaisi kuulla, eli " thanks, I am fine" ... Ja olemme puhuneet siitä, että minun kulttuurissani oman voinnin realistinen toteaminen ei ole taikauskoa tai manaamista. Ja jotenkin luulin, että hänkin älykkäänä yliopisto-opiskelijana todellakin ymmärtää elämän realiteetteja, eikä järjellä ajatellen anna taikauskolle valtaa. Näin ei sitten näköjään ollutkaan. Ilmeisesti hän on todella ahdistunut ja ei ole enää löytänyt muuta keinoa selvitä ahdistuksestaan, kuin deletoida meidät pois elämästään. Olen aivan....sekaisin. Tätä ei vain minun järjelläni oikein käsitä. ja miten ihmeessä toimin jatkossa. Mitä jos hän silti vaikka vauvan synnyttyä haluaakin taas jotenkin osallistua... Miten voin luottaa, että hän sillä kertaa henkisesti jaksaa? Tai jos vauvassa on ihan todella joku vika, niin miten hän ikinä voisikaan selvitä siitä, tai minä siitä, että hänen mukaansa se on minun tahallani aiheuttama.



Voi ei, ihan kuin KUKAAN haluaisi pienelle syntymättömälleen mitään pahaa?



Olen nyt niin totaalisen sekaisin, kuin vain voi olla. Huoli vauvasta ja omastakin voinnista on suuri, pitäähän tässä kuitenkin pärjätä vielä muidenkin lasten äitinä. Ja nyt vielä tämä. Olenko ollut niin huono ihminen, etten ole ymmärtänyt vain pitää suutani kiinni ja pitää omana tietonani asiat liittyen vointiini ja yksinkertaisesti kärsiä hiljaa itsekseni ja mies olisi vaikka sitten vauvan syntymähetkellä joutunut silmätysten sen asian kanssa, että vauvalla on jotain pielessä? Tuskin hän olisi sitä silläkään hetkellä ottanut yhtään kevyemmin? vai olisiko? Nytkö minä olen toiminut väärin? Tämä ei vaan ole mitenkään järkeen käypää...



Miksi minun yksintein pitäisi sopeutua kulttuurieroavaiseen todellisuuden hahmoittamiseen ja ilman vastakaikua vain yrittää ymmärtää miehen sielunmaailmaa? Eikö hän voinut tulla vastaan edes vähää ja yrittää ajatella järjellä? Minä olen selittänyt juurta jaksain, että realiteettien ääneen sanominen ei todellakaan ole manaamista.



Nyt sitten olen näköjään tämän asian, vauvan ja kohtaloni kanssa ilman isää. Onneksi sentään on ystäviä ja omaisia. Mutta miten kukaan voi ymmärtää kun kerron, että nyt kävi todella radikaalisti näin (kuten siis edellä kuvailin) En tosiaankaan jaksa lohdutella tai selitellä tätä muille, kun en itsekään tajua koko kuviota.



Voiko tällaista edes olla? Jos huomenna herään vain pahasta unesta ja kaikki onkin toisin?

Kommentit (16)

mutta lukeman perusteella tuli sellainen mielikuva, että opiskelijan oleskeluluvalla(ko) täällä oleva mies on halunnut vakaamman siteen maahan. Lapsen muodossa perheellisen oleskeluluvan siis. Jos tavoitteena onkin alunperin ollut sellainen " kevyt" joka toinen viikonloppu tms isyys, niin lapsen mahdollinen sairaus varmasti saa suunniltaan. Menee suunnitelmat ihan mönkään.



Sori, että näin tylysti kirjoitan, mutta mitä olet tilanteesta kirjoittanut, niin ei kyllä ole puhtaat jauhot miehellä pussissa.

Ensinnakin, karmea tilanne sinulla. Miehen pitaisi olla sinulle

tukena eika lisataakkana. Tuskin on kysymys pelkastaan

kulttuurillisista eroista vaan jostain muusta. Ilmeisesti hanta

ahdistaa tilanne lapsen mahdollisesta sairaudesta? Ja vierittaa

syyn sinun niskoillesi koska ei halua kertoa perheelleen etta

mahdollisesti tuleva lapsi on sairas.



En tunne kamerunilaisia, muualta afrikasta tulevia tunnen kylla.

Oma mies on nigeriasta. Ei han syyllistanyt minua kun vauvalla

todettiin sydamen (ohimeneva) lappavika ja eika siitakaan

etta vauva tuli lopulta leikkauksella kun sydanrytmi romahti.



Omaa miestani " kohtelen" samalla lailla kuin kohtelisin suomalaista

miesta, en siis ajattele jonkun asian olevan ok vain siksi etta

on maahanmuuttaja. Kaikkea ei voi kuitata kulttuurierolla.



Tilanteesi kuulostaa pahalta, jos suoraan sanon. Tuli hiukan epa-

selvaksi asuuko mies suomessa vai kamerunissa?

Jos olisin asemassasi, unohtaisin koko ukon ja keskittyisin

olemassa oleviin lapsiin ja tulevaan vauvaan. Kaikki sun energia

menee omien tunteiden kasittelyyn, eika se auta etta mies

haukkuu ja syyllistaa koko ajan, ja suurin kysymys on etta

vaikka mies muuttaisi mieltaan pystytko luottamaan toista

kertaa ihmiseen joka jatti pulaan pahimmalla hetkella.



Olen odottanut itse yksin vauvaa kun ex paatti muuttaa pois

kun ei han sittenkaan halunnut toista lasta. Painosti aborttiin,

mutta en suostunut. En ole paivaakaan katunut ratkaisuani.

Nykyaan tapaa lastaan ja ehka tajusi kuinka idiootti oli.



Tukiverkkoa kannattaa nyt haalia ymparille ja muistaa se

etta itseaan ei saa syyttaa!



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen tässä taapertanut arkeani eteenpäin aika sumussa. Jotenkin olen nyt ehkä päässyt niiden katastrofifiilisten yli. Ehkä oli todella kohtalon sanelemaa, että tämä vauvan isän ajatusmaailma ja mielipiteet (johtuivat ne sitten mistä ikinä tahansa) tulivat nyt ilmi ja asialle tuli sikäli konkreettinen piste i:n päälle. Vaikka vaikeaa on tajuta, mitä toisen päässä todella liikkuu.



En muista olenko kirjoittanut sen tarkemmin siitä, miten vauva sai alkunsa. Pikkuihminen ei ollut sillälailla tekemällä tehty ja suunniteltu, mutta heti alkuunsakin vauvan isä oli onnellinen hänestä. Eikä onnea hämärtänyt edes se, että hän aluksi hehkutti niin poikaa itselleen ja kun ultrassa näkyi pieni tyttö, hän suorastaan loisti onnesta saadessaan pikkuprinsessan. Hän kutsui vauvaa jo omaksi " afrikan kuningattarekseen" . Vaikka ihan arkinen elämämme oli pääsääntöisesti kaukorakkautta, opiskelupaikkakunnan vuoksi, niin silti Itä-Suomesta mies kulki ahkerasti aina kaiken liikenevän aikansa etelään ja nyt viime ajat todella on ollut koko ajan etelä-Suomessa. Yliopisto-opiskelu kuitenkin on aika joustavaa monin tavoin. Etelä-Suomessa tummaihoiselle henkilölle löytyy helpommin töitä, kuulemma.



Mitään en ole enää hänestä kuullut, numero on vaihdettu, email-tilit lopetettu. Ehkä tosiaan on sitten parempi näin. Vaikka nyt kun vauvan terveyttä tässä mietitään, sekä minun vointiani... tätä kokonaisuutta; on tullut lääkäreiltä esiin kysymyksiä vauvan isän sekä suvun mahdollisista sairauksista jne. enkä enää voi kysyä mitään. Silloin oli kyllä taas pala kurkussa. Mutta kyllä melkein olisi silti raskaampaa synnyttää vauva ja uskoa siihen, että rinnalla joku haluaa jakaa kaiken, niin ilot kuin surutkin lapsesta ja sitten vauvan terveyden todella ollessa kyseenalainen, ottaisi pienen synnyttyä kertalaakista hatkat ja jäisin muuttuvien raskaushormonitasapainon sekä mahdollisten kurjien fiilisten sekä huolen vauvan voinnista kanssa ihan yksin. Ehkäpä tässä on joku tarkoitus kaikella ja minulla nyt sitten yksin aikaa yrittää sopeutua tähän kaikkeen ja kerätä tukiverkkoa ympärilleni.



On vain aika raskasta selitellä ylipäänsä kenellekään, kun ei itsekään miehen käytöstä tajua kokonaisuutena, että miten hän nyt vain otti ja jätti asiat näin. Eipä se spekulomalla muuksi enää muutu. Ja kun en haluaisi kenellekään tulevan sellaistakaan käsitystä, että afrikkalainen mies tekee näin. Eiköhän se lopulta ole aika multikulttuurista, että jos näin on käydäkseen, niin ei se ihonväristä ole kiinni. Pelkäänpä vain pahoin, että aika moni ihan suomalainen ystäväni ajattelee ainakin, jos ei ääneen sano, että niin ne afrikkalaiset vaan tekevät... panevat paksuksi ja häipyvät.... Eiköhän tämäkin nyt ole kertakaikkiaan vaan sattumusten summa.



Ai niin, en muuten missään vaiheessa ajatellut, että vauva jotenkin muuttaisi meitä läheisemmiksi kuin olimme. Vauvan pitäminen ei ollut motiivina suhteen syventämiselle tms. vaan uskon (edelleen) vakaasti siihen, että jos joku välittää minusta, hän toki välittää koko kokonaisuudesta eli myös lapsistani tai haluaa sitoutua myös heihin, sillä me olemme koko paketti.... ja se tosiasia ei muuksi muutu. Lähden itse aika pyyteettömin ja ilman erityisvaatimuksia liikkeelle, kun muodostan ihmissuhteita.... ainoastaan on nähtävä se seikka, että minä olen äiti.. kohta neljälle lapselle ja he ovat aina se tärkein osa elämääni, vaikka mahtuu elämääni paljon muutakin. Masuvauvani isä kyllä näytti hyvin aidosti pitävän muista lapsistani ja heidän vointiaan hän kyseli aina ensimmäisenä. Ja nykyinen kuopukseni suorastaan jumaloi häntä. Luulin ja uskoin, että heillä oli aika lämmin suhde, vilpittömästi.



Mutta eihän se elämä aina kysy, mitä sitä ihminen haluaa. Nyt pitäisi vain jaksaa löytää ja nähdä ne hyvät asiat elämässä. Ja toivoa parasta- että vauvan vointi syntymän jälkeen olisi hoidettavissa oleva asia, että tässä vielä kaikki kääntyisi edes jollain tasolla hyväksi. Onhan minulla ihania lapsia, jotka antavat sen valon tähän elämään. Heidän vuokseen jo pitää jaksaa selvitä tästä arjesta. Ei voi lyödä hansikkaita tiskiin ja todeta, etten enää leiki tätä leikkiä.... (kuten joillekin se tuntuu olevan se helpoin ratkaisu...)



Mutta parempaa huomista odotellen.... ja kiitos kaikille... edelleen myötätuntoisista sanoista. Ne auttavat uskomaan itseen, vaikka se usko välillä kovasti häilyykin.



Itse Länsi-Afrikkalaisen miehen puolisona ja useamman samalta suunnalta tulleen miehen elämää sivusta seuranneena voin ehkä jotain sanoa :). (Toivottavasti saat näistä edes jotain irti..)



Ihan ensimmäisenä haluan sanoa, että et olisi todennäköisesti omalla toiminnallasi mitään voinut muuttaa, ainakaan siten ettet olisi siitä itse kärsinyt. Olisist tietysti voinut teeskennellä huoletonta ja iloista jne., mutta mitä se sitten olisi aiheuttanut sinulle itsellesi?



Omassa elämässäni olen huomannut sen, että monille(?) miehille (jotka siis siltä suunnalta ovat kotoisin) isyys ei ole mikään helppo asia ymmärtää eikä etenkään toteuttaa käytännössä. Muutenkaan tunteiden käsittely saati sanoiksi pukeminen ei heiltä oikein luonnistu. Elämä siellä on niin kovaa, ettet voi näyttää tunteitasi oikein kenellekään etkä ehkä uskalla niitä myöntää edes itsellesi. Tunnepuolen lisäksi isyys voi olla tosi kova paikka myös niiden vaatimusten suhteen, mitä siellä miehelle ja isälle asetetaan (perheen elätys jne.).



Vie vuosia (ainakin meillä ;) ), että elämässä (L-Afrikkalaisen miehen kanssa) päästään siihen pisteeseen, että asioita saadaan puhumalla jopa selvitettyä ja edelleen mieheltä saa kiskoa joka sanan erikseen irti, jos kyse on jostain mikä häntä on suututtanut/surettanut. Suutuksissa olevalle miehelle mikään ei mene jakeluun ja olen vähitellen yrittänyt sisäistää sen (etenkin kun olen monelta saman maan naiselta kuullut saman). " Vakavemmista" keskusteluista miestä pitää " varottaa" nähtävästi etukäteen, koska muuten menee mykkäilyksi ja herneen nenään kiskomiseksi. Helppoa en usko kenelläkään olevan (länsi-)afrikkalaisen miehen kanssa ;).



On todella hienoa, että lapsesi isän isoveli on ymmärtäväinen. Tästä voi olla hyötyä myös siinä, että lapsi joskus saisi isänsäkin takaisin. ainakin Kamerunin länsinaapurissa vanhemmilla sisaruksilla on " valtaa" nuorempiinsa. Eli jos isoveli käskee nuorempaa tekemään jotain, on nuoremman toteltava (tai käyttäytyy todella huonosti). Jos siis saisit isoveljelle selitettyä asiat hyvin, voisi hänen kuvitella saavan jotain järkeä nuoremman veljensä tekemisiin. Vaikkei näin kävisikään, niin olisi lapsellasi ainakin jotain sukulaisia myös toisesta kotimaasta..

Voi sinua ressua, tuli niin paha mieli puolestasi.



Minulle tapahtui jotain saman suuntaista vuosia sitten. Tuntui ihan fyysisesti siltä että kuolisin suruun ja tuskaan, koin totaalisen petoksen ja jäin yksin kuin nalli kalliolle.

Mitään vastaavaa tuskaa ja epätoivoa en ole sittemmin kokenut.



Olin todella nuori ja silloin sitä vielä tunsi kaiken sata kertaa tulisemmin kuin nyt kyynisenä aikuisena. En voinut kuvitellakaan että elämä jatkuisi.

Mutta jatkuihan se. Odotin yksin, synnytin yksin mutta sitten meitä olikin kolme; minä ja kaksi pikkuista nyyttiä.



Lapset ovat jo koulu-ikäisiä, heillä on ihana rakastava isä ollut jo taaperoiästä lähtien(ei tietenkään biologinen) ja elämä on kaikin puolin ihanaa mutta kyllä mulla petetyn ihmisen arvet on joissain siellä syvällä ja aina välillä se kirpaisee mutta onneksi vain harvoin.



Toivon sulle voimia hirmuisesti.

Jos kaipaat ystävää tai juttukaveria niin musta saat sellaisen=)

Viimeismpään todettakoon, että kieltämättä olen ilmaissut huoltani lapsen hyvinvoinnista, sillä tähän astiset tutkimustulokset tuovat esille vakavaa epävarmuutta sikiön terveydestä (olen ehkä jo kirjoittanutkin, sikiö ei kasva, lapsivettä liian vähän jne. konkreettista diagnoosia ei ole vielä pystytty asettamaan, mutta tutkimuksia tehdään koko ajan)



Olen siis kertonut ihan realistisesti vauvan isälle tilanteesta. En varsinaisesti rypenyt missään itsesäälissä. Yleensä elän tätä elämääni sillä mentaliteetilla, että (ehkä vähän groteski ilmaisu...) takapuolta ei kannata pyyhkiä, ennen kuin kaikki tarpeet on tehty. Eli suurta murhetta ei voi kantaa, ennen kuin on jotain konkreettista mitä surra. Mutta tähän astisia tutkimustuloksia ja omaa huonovointisuuttani en ole salaillut, koska ne ovat ihan todellisia asioita. En ole vähätellyt, en liioitellut, vaan käsitellyt asioita sellaisinaan. Ja ollut huolissani. Tuntuisi hirveältä jos sille, ketä pitää läheisenä ihmisenään ei voisi esim. itkeä pahaa oloaan ja ollakin ihan vapaasti surullinen. Olen toki myös positiivisista asioista ilmaissut iloani, vaikka viimeaikoina ei kyllä niitä nyt niin hirveästi ollut. Valitettavasti.



Kyllä kaikilla on elämänsä, kohtalonsa murheensa.... enkä minä nyt ihan kiusallani niitä täällä huutele. Johonkin vain pitää purkaa, varsinkin nyt, kun ensin pitäisi sulatella tämä tilanne, ennen kuin joutuu kohtaamaan esim. sukulaisten ihmetyksen siitä, mihin tilanteeseen on nyt tultu. Ja kun pelkään, että minä se joudun sitten kuitenkin järkyttyneitä ihmisiä lohduttelemaan ja selittelemään, että kyllä tässä pärjätään, tuli mitä tuli. Kyllä. Varmasti pärjätään - koska on pakko. Olen saanut kyllä psykologin keskusteluapua, jossa varmasti käyn jatkossakin, vaikka kaikki ihan silmänräpäyksessä kääntyisikin hyväksi. Ihan yhtälailla kuin tämä viimeisinkin tapahtui, täysin yllättäen.



Mutta mitäs sitä tosiaan rypemään. Muiden lasten vuoksi ja ITSENI vuoksi on pakko jaksaa. Ei sitä voi hanskoja lyödä tiskiin vaikka sellainen olo välillä onkin. Mutta siitä en edelleenkään pääse mihinkään. Tämä kaikki on vielä mielessäni jotenkin niin uskomattomana asiana, etten kertakaikkiaan voi käsitellä tätä todellisuutena.

Kun luin Kirjoituksen ja siihen tulleita kommentteja, olin huomaavinani etta siella oli osa vastaajista ihmisia jotka ymmarsivat mutta osa sanoivat jauhamisen ja stressaamisen olevan pahasta. Ei kukaan muu voi ymmartaa niin hyvin kuin asian itse kokenut. Itse en ole saman laisessa tilanteessa, mutta ystäväni kyllä. Ja se helpottaa toisen ymmartamista kun yrittää asettua toisen asemaan. Tokikin välillä kaivataan ihan sivusta katsojan mielipidetta kun itse valttamatta ei tajua tai ymmarra ihan kaikkia asiann haaroja. Voimia.

Luin tuota sinun tekstiä jo aikasemmin, en tiedä jäikö jotakin välistä lukematta, mutta aika masentavaa tekstiä sinulla on. Mistä muuten edes tiedät, että onko lapsi terve vai sairas? Aivan turhaa kantaa stressiä ja jauhaa asiasta mille et voi mitään. Jos lapsi on terve hyvä, jos on sairas ei niin hyvä, mutta ei se elämä siihen kaadu. Vaikka tietysti vaikuttaa elämään... Ja voin sanoa että varmasti jokainen raskaana oleva äiti miettii noita samoja asioita lapsen sairautta, miten synnytys sujuu ym. Mut ei kai ole tarkoitus karkoittaa kaikkia ihmisiä ympäriltä jauhamalla asiasta aivan koko ajan. Asiasta mistä ei ole edes 100% varma.



Sitä paitsi noista asioista stressaminen ei auta lasta mitenkään, ennenaikasen synnytyksen mahdollisuus kasvaa ja tuskin sikiökään kauheen hyvin voi stressavassa mahassa. Toisaalta ymmärän miestä, jos on kuunellut koko ajan vain valitusta ja pelkoa lapsen sairaudesta. Ei sitä kukaan jaksa loputtomiin asti kuunnella. Ja ymmärrän myös sinua ei ole helppoa elää pelossa, epätietosuudessa. Koita nyt vain hoitaa itseäsi, hakea ammatiapua ihan neuvolasta käsin, rentoutua, etsiä uusia asioita elämään ja nauttia tästä elämästä.



Älä unohda muita lapsiasi ja unohda se mies hetkeksi. Helppo muiden sanoa näin tiedän, mutta kyllä hän ottaa itse yhteyttä myöhemmin, jos on halukas, kun ei sitä väkisinkään kenenkään kanssa voi olla. Ei meillä kenelläkään elämä ole vain kukilla tanssimista jokaisella on ne omat vaikeudet käytävänä läpi. Itse minäkin käynyt läpi elämässä vaikka ja mitä.



Enkä mä nyt usko että olisi taikauskosuudesta tai jostakin kysymys. Ehkä kaipaa omaa aikaa sulattaa asiaa ja onhan se jo suuri asia että vauva on tulossa. Tai sitten mies vaan ei halua enään jatkaa suhdetta. Sikojakin on paljon miehissä sekä naisissa, joille ei merkitse edes oma lapsi mitään. Sen mäkin olen kokenut elämässäni. Mun nykyinen mies on nigeriasta ja mä kyllä aina saanut valittaa vapaasti pahaa oloa ym. Mies itse oli huolisaan lapsen terveydestä raskaus aikana, kun hänen veljen lapsella on kitalakihalkio. Mä sitä sillon rauhotelin, että miksi stressata etukäteen asiaa mille me ei voida itse mitään. Jos sillä vauvalla on se kitalakihalkio, niin sillä sitten on se ei auta vaikka mä stressaisin pääni sekasin etukäteen asialla.



Voimia sulle raskauteen ja hyvää jatkoa!! Kyllä kaikkia asiat selviää ajan kanssa. Ei ollut tarkoitus olla töykeä tai loukata sinua, mutta tässä minun mielipiteeni kirjoituksistasi. ;O)

Sovitteko te yhdessä lapsen hankinnasta? Oliko se kuinka hvyin etukäteen suunniteltu juttu? Tarkoitan että ei tunnu mies olevan kauheen innostunut ajatuksesta. Halusiko hän lasta ylipäätään?

Ajattelitko sinä niinkuin monet naiset ajattelee vielä tänäkin päivänä, että kunhan lapsi tulee niin se sitoo hänet minuun ja me lähestymme toisiamme. Näinhän ei useinkaan käy, vaan edessä voikin olla se lopullinen ero.

Opettelen ja elelen nyt sillä perusajatuksella, että tämä elämäni juuri tällaisenaan on sitä, mitä minun pitää elää ja läpi käydä. Eli prioriteetit sikäli järjestykseen, että jokainen oma lapsoseni yksilönä ja omine tarpeineen menee kaiken muun yli. Niin vanhin lapsi, kuin välissä olevat ja tämä vielä syntymätön.



Välillä olen vajonnut itkunsekaisiin ajatuksiin siitä, että MITÄ olisin voinut itse tehdä toisin, että asiat eivät olisi tässä pisteessä? Mutta toisaalta, kun toisen ihmisen ajattelumaailmaan, aiempiin elämänkokemuksiin ja stressinsietokykyyn ei voi äkkiseltään vaikuttaa, vaikka halukin siihen olisi voimaksa, niin olen jotenkin turtunut/turruttanut itseni asennoitumaan niin, että kun vaihtoehtoja ei ole, niin minähän se tämän lähiaikojen rupeaman vedän läpi, yksin, vaikka hammasta purren. Enkä minä oikeastaan mitään säälipisteitä keneltäkään kerää (myötunnosta kuitenkin lämmin kiitos, sillä toisinaan olo on niin surkea, että kaikki mieltä ylentävä ymmärrys potkii itselle enemmän uskoa parempaan huomiseen)



Luulin jo tuossa, että vauvani isän uhoama " haluan katkaista kaikki yhteydenpidon ja vaadin myös veljeäni lopettamaan yhteydenpidon" johtaisi vielä todella siihen, että minulla ei ole kohta enää minkäänlaista keinoa pitääkään yhteyttä keneenkään lapseni " maanmieheen/-naiseen).



Nyt kuitenkin sikäli pientä valoa tunnelin päässä toi mukanaan email. lapseni isän vanhemmalta veljeltä, joka hyvin ymmärtäväisesti (itsekin terveydenhuoltoalalla) kertoo tajuavansa tätä tilannetta ja on vilpittömän pahoillaan pikkuveljensä käytöksestä. Kertoo myös, että vaikka veli on hyvin hyviäsydäminen ihminen, niin hänen stressinsietokykynsä on varsin alhainen ja usein jo nuoruudessansa on perhepiirissä kohdattu voimakkaaseen tunteenilmaisuun ja ajatuksiin radikaaliratkaisuista tämän pikkuveljen osalta. Hänellä siis mitä ilimeisimmin on kypsymätön tunne-elämä näiden vähänkin elämää ravistelevien kokemusten kohtaamisessa. Valitettavasti minusta ei oman olotilani puitteissa ole tukemaan häntä tässä (yhyy.. kun sitä itse kaipaisi niin kovasti olkapäätä johon nojata...)



Vauvani isä siis asuu täällä Suomessa. Opiskelee itä-suomessa ja opintojen väliaikoina asustelee Espoossa ja Helsingissä näissä camerunilaisten sosiaalisissa yhteisöissä. Isolle veljelle kirjoitin, että en ole katkera tai kaunainen vauvan isälle tästä tilanteesta - vaikeinta on, kun ei ymmärrä mikä toisen käytöksessä johtaa tuollaisiin toimintamalleihin ja aika radikaaleihin ratkaisuihin. Ja kerroin veljelle myös sen, että nyt pikkuveli on vaihtanut lukuisat puhelinnumeronsa (vaikkei ole näköjään niin skarppi, että tajuaisi, että ne uudet liittymät ovat ihan helposti numerotiedustelusta saatavilla) ja minulla ei ole voimia alkaa selvitellä missä mies menee. Onko opiskelukaupungissaan vai jossain täällä eteläisessä Suomessa.... kamerunilaisyhteisöjen tarjoamassa kommuuniasumisessa.



JOtenkin ajattelen, että jos miehellä on normaali tunne-elämä, niin hänellä täytyy olla alitajuisesti kuitenkin mielessään se, että hänelle on syntymässä vauva. Mutta minä en ole vaihtanut yhteystietojani, joten hän kyllä saa minut halutessaan kiinni



Isoveli on ollut ymmärtäväinen ja kannustava. Yrittänyt tsempata minua jaksamaan näiden fysiologisesti vaikeiden aikojen yli ja hän kyllä puheidensa mukaan on valmis ottamaan vauvan vastaan juuri sellaisenaan, kuin hän tähän maailmaan syntyy.



Olen vähän sekaisessa olotilassa. Kuten ehkä kirjoituksestani myös näkyy. Taitaa pomppia tilitys aikatavalla. Kirjoitan selkeämmin varmaan jossain vaiheessa päiväsaikaan. Nyt uni painaa silmäkulmassa. niin kovasti.



En tiedä mikä missio tämä on elämässäni, joutua kokemaan tällaista.... mutta ehkä sitten viimeistään vuosien päästä jotkut palaset loksahtavat kohdlilleen ja ymmärrän, miksi tässä kävi niin kuin kävi.



Toivon kaikille ihania kevätfiiliksiä. Ainakin tänään minulla oli kovasti keväinen olo kun linnutkin vielä lauloivat nokat suorana serenadejaan!



Minä se paisuttelen täällä... ja odottelen puhkeamista



Ja katson mitä elämä antaa... sillä niinhän se on, että elämä antaaa - elämä ottaa... nähtäväksi jää - MITÄ se antaa ja ottaa????



Kaiken alakulonkin keskellä olen myös osannut hymyillä, ainakin mustalle huumorille... ehkä se on jo hyvä alku!



Kitinäiti

ei ollut tarkoitus olla töykeä ja sanoa asian jauhaamisesta. Mutta mä olen itse todellakin kokenut sen, että mies jätti kun olin 4kk raskaana ja ikää minulla 18v. Yhdessä oli vauvaa haluttu, mutta kuinkas ollakaan miestä ei huvittanutkaan. Ei kuulemma aikaa minulle... Yh:nä sitä jatkettiin elämää sit.



Mutta se on ihan tutkittu asia että stressaminen raskauden aikana ei hyväksi äidille eikä vauvalle mahassa. Voi aiheuttaa enneaikasen synnytyksen. Ja kuten sanoin aikasemmin, niin ei se edes auta se stressaminen ja väkisin jossakin ihmisessä roikkuminen. Tollasia miehiä on paljon tässä maailmassa. Raskasta on tiedän. Mut uusia tuulia päin vaan. Tsemiä sinne!!:o) Hyvää kevään jatkoa kaikille!!

Hei !



Mieheni on myos afrikasta ja tiedan, etta monet afrikkalaiset ovat todella taikauskoisia. Mieheni on onneksi paassyt eroon taikausko-ajatelustaan, mutta kertoo usein minulle miten hanen kotimaassaan taikausko vaikuttaa. Esimerkiksi siis jos jollain on mielenterveyden ongelmia, ei hakeuduta terapiaan vaan, uskotaan, etta joku esim. aitipuoli joka ei ole koskaan pitanyt henkilosta aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, voodoon avulla tai ' myrkyttamalla' . Samat uskomukset koskevat fyysisia sairauksia, kuten sinun tapauksessasi.



En usko, etta voit vakuuttaa miestasi mitenkaan. Han voi luulla, etta olet esim. noita, joka aihettaa tulevalle lapsellesi voodoon avulla ongelmia. Afrikassa vakavista vaivoista ei paljon puhuta, silla niista puhuminen voi lisata tai vakavoittaa oireita eli luultavasti miehesi ei halua, etta kukaan saa tietaa asiasta eik' halua kuulla siita itsekaan.



Koulutus ei vaikuta siihen kuinka taikauskoisia ihmiset ovat tiedan tohtoreita, jotka ovat vielakin taikauskoisia, vaikka ovat olleet suomessa yli 10 vuotta.



Jos vauvasi isa ei ollut suomessa viela monta vuotta, on viela toivoa, etta han paasee eroon tasta taikausko ajattelustaan, toivottaan niin. Voit tietysti varovasti yrittaa kertoa, ettet ole noita ja vaikka vannoa raatumun nimeen( siis jos han kristitty), ettet ole noita etka todellakaan tekisi mitaan pahaa omalle lapsellesi, mutta jos se ei onnistu ei sille voi mitaan. Voi myos olla, etta lapsesi isalla on nyt jotain mielenterveysonglemia, varsinkin jos han ollut vain muutamia vuosia suomessa, joten ole varovainen ja jos han uhkailee jotain, ota uhkaukset vakavasti alaka ota haneen yhteytta.



Toivon kaikkea hyvaa asioilla on tapana jarjestya, joten yrita olla huolehtimatta asiasta, jolle et itse voi mitaan ja keskittya itseesi ja vauvaan. Ehka vauvan isasta ei ole kuin harmia. Han varmasti ottaa sinuun yhetytta jos muuttaa mielensa. Voimia.

Kommentoin nyt viela lisaa. En halua masentaa sinua lisaa,

mutta niinkuin aikaisemmin kirjoitin, kuulosti silta kuin

vauvan sairaus olisi jonkinlainen tekosyy laittaa poikki

valit.

Useat puhelinnumerot viittaa useimpiin suhteisiin, jos siis

kaikki samaan aikaan kaytossa (kokemusta loytyy).

Asutte eri kaupungeissa, joten varmasti et voi kaikkea tietaa

mita siella puuhaa.

Pahimmassa tapauksessa miehella voi olla toinen nainen joka

ei tieda sinusta, ja mies haluaa katkaista vakinsa sinuun ettei

kumpikaan osapuoli saa tietaa, siis vain arvaus.

Olisin kuitenkin enemman huolissani siita etta han on niin

itsekas, ettei han voi kestaa tilannetta! Vanhemmat eivat voi

olla itsekkaita tai huonosti kay.

Onneksi sinulla on sukulaisten yhteystiedot. Heihin kannattaa

jatkossakin pitaa yhteytta, etta lapsi tuntee isan puolelta

edes jotain ihmisia.

Suomessa mies ei paase vastuustaan, jos haluat miehen

tunnustavan lapsen niin se varmasti onnistuu, jos ei sitten

poistu maasta, mutta huoltajuuden kehoitan pitamaan,

ainaskin jonkun aikaa.

Jos kaipaat kirjoittelu kaveria, tassa mun osoite:

aymide777@yahoo.com

Sinulla oli epäonnea miehen suhteen. Niin oli myös minulla, mutta hän on nyt taakse jäänyttä elämää. Keräsin itselleni upean tukihenkilö joukon, jo raskausaikana. Niin olen selvinnyt ja minulla on ihanista ihanin " iso" lapsi nyt. Vaikuttaa siltä, että mies tahtoo pyyhkiä sinut elämästään ja ehkä hänellä on toinenkin perhe. Useampi puhelinnumero kertoisi siitä (kokemusta on!). Keskity nyt raskauteen ja yritä löytää joka päivä jokin ilon aihe. Itse jaksoin, kun ajattelin kaikella olevan tarkoituksen. Olet ajatuksissani.

Nyt on siis toinen päivä tämän viestin jälkeen. Minun on hyvin vaikea jäsentää ja ymmärtää tapahtumia. Mies on ollut tosiaan Suomessa kohta kolmisen vuotta ja opiskelee toisella puolen Suomea, kuin missä minä asun. Yleensä vapaat on viettänyt kuitenkin asuen täällä etelä Suomessa samoin kuin etäopiskelujaksot.



Nyt kun mietin elämää taaksepäin, niin tajuan, että oikeastaan ohitin kokonaan sellaisen reaktion, johon ehkä olisi pitänyt tarttua ajatuksella, tai ottaa asia vakavampaan keskusteluun. Tuossa alkusyksystä kotona Kamerunissa miehen rakas sukulainen kuoli. Kun yritin tarjota keskusteluseuraa tai ylipäänsä apua...olisin vaikka vaan kuunnellut tai ollut läsnä, mitä tilanne sitten ikinä olisikaan edellytttänyt. Mieheni ilmoitti, ettei voi tavata minua vähään aikaan, sillä hän saattaa suriessaan olla myös aggressiivinen. Pelästyin tuota, mutta silloin ajattelin, että hyvä jos hän itse tiedostaa tunteitaan ja haluaa surra keskenään. Asia jäi siihen, En jotenkin koskaan tullut kysyneeksi enää, että onko hänen tapaansa surra joku selitys ja miksi hän kokee itsensä aggressiivisesti käyttäytyväksi yms. Asia tosiaan unohtui. Nyt kun mietin sitä, niin nämä viimeaikaiset vastoinkäymiset oman terveyteni suhteen sekä syntymättömän koko ajan kasvavat ja varmistuvat " puutteet" ... tai miksi niitä nyt ikinä voi sanoa (sekin tuntuu niin epärealistiselta tajuta, että tosiaan tehdään nyt diagnostisia toimenpiteitä sikiän tilasta) ovat tietenkin raskasta kuunneltavaa. Mutta syytökset eivät helpota kenenkään tilannetta. Olen keskustellut emailitse miehen veljen kanssa, jolla on ehkä etäisempi suhde tähän asiaan, sen lisäksi veli on terveydenhuoltoalalla. Hän on kyllä luvannut keskustella veljensä, vauvan isän kanssa. Mutta en kyllä tosiaan tiedä, miten paljon enää voin missään olosuhteissa luottaa? Jos omien tunteiden käsitteleminen on tosiaan NOIN vaikeata ja elämässä on kuitenkin vastoinkäymisiä aina, välillä pieniä ja toisinaan taas suurempia, niin miten koko elämä voi onnistua ihmisen kanssa, jolla on tarve vastoinkäymisen myötä totaaliseen irtiottoon? Ei minun pienet aivoni ymmärrä. Miehen äiti, kotopuolessa, on myös sairaanhoitaja ammatiltaan, joten en voi uskoa, että heille tämä asia olisi mikään kynnyskysymys. Tosin mistä sitä lopulta tietää, kun nytkin ihminen, jonka luulin jossain määrin tuntevan - muuttui kuin olisi vaihtanut toiset kasvot tilalle.



Ja ihan järkyttävä pieni yksityiskohta. Löysin täysin suojaamattomalta sivulta netistä kuvia+muuta dokumentaatiota miehestäni (apua, miten voin sanoa miehestäni, kun hän ei sitä enää halua olla), kuvia eri tilanteista, joissa hän poseeraa milloin kenenkin seurassa. Ja vaikka hän on minulle kaiken aikaa aina painottanut, ettei ota juuri ikinä alkoholia, niin näissä kuvissa on aina kädessä kaljapullo tai viinilasi/-pullo. Ja meno, myös naisseuralaisiin kietoutuneena näyttää olevan todella hauskaa ja nautinnollista. Samoin, kuin ihan eniron henkilöhausta löysin 3 eri muuta numeroa hänen nimellään. Ja minulle on aina ihan painotettu, että hänellä on vain yksi liittymä ja numero (silti ajoittain puhelimeeni on tullut soittoja numeroista, joita en ole tunnistanut - ennen kuin nyt sitten vihdoin).



Tuntuu hurjalta tajuta, että se hellä ja huolehtiva, kiltti ja kunnollinen mies onkin rakentanut usemman persoonallisuuden ja imagon ja ilmeisesti tätä isähahmoa esittävä persoona on vain kulutettu loppuun ja hän ei halua " enää vastoinkäymisten vuoksi" edes jatkaa elämää tässä alter-egossa.



Minulla on ollut luottamuspulaa aiemmissakin parisuhteissa, tai on paljastunut, että mies on ollut epäluotettava. Tähän suhteeseen kaikkine haasteineen kasvatin uskoa ja luottamusta. Mutta nyt olen niin sekaisin tästä kaikesta, että en tiedä enää onko maailmassa ainuttakaan ihmistä johon voi enää luottaa? Miten elämä voikin olla kulissia tällätavoin?



Nämä järkytykset eivät tee sielunelämälleni hyvää ja siitä sitten saa osansa myös fyysinen puoli. Supistuksia tulee, vaikka olen kuinka " levossa" . Ja ihan pahoinvointia... konkreettisesti oksentelua on taas riittänyt. Miten ihminen voi mennä näin sekaisin. On niin epätodellinen olo, ettei edes itse voi sitä tajuta. Tämä on niin hullua, niin hullua.



Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat