Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (29)

Lapsi varmaan itkee, koska itkettää. Meillä on myös 3-vuotias itkuherkkä tyttö, joka itkee varsinkin isänsä seurassa. Minä uskon, että meillä tämä johtuu siitä, ettei mies ole kovin empaattinen noissa tilanteissa - minulla empaattisuus tyttöä kohtaan auttaa häntä rauhoittumaan ja vähentää yleensäkin itkutilanteita.



Minäkään en anna periksi, mutta ymmärrän pahan mielen syyn ja yritän löytää jonkun ratkaisun. Esim. jos tyttö haluaisi määrätä leikissä ja veli ei anna (eikä tarvitsekaan) niin olen tytön kanssa surkeana ja totean, että onpas harmi, kun sinä olisit halunnut määrätä. Annan tytön surra hetken, ja ehdotan sitten jotain muuta leikkiä minun kanssani tai neuvottelen veljen kanssa, olisiko pian siskon vuoro määrätä tai minkä lelun sisko saisi. Aika hyvin tilanteet sujuu, kun muistaa ja jaksaa olla empaattinen. Mikä ei tietysti aina ole helppoa.

ja karjuu, saa raivarit. Koko perhe ikään kuin varpaillaan, että koskahan taas seuraava slaagi. Aina epämukava olo lapsen kanssa julkisessa paikassa ja jännitän etukäteen ihan hulluna. Ihanan rento fiilis perheessä, jos tämä lapsi vaikka kerhossa tai isovanhemman kanssa teatterissa.



Lainaus:

Kyseessä on siis 4-vuotias, periaatteessa siis uhmaiän ohittanut tyttö. Mutta hermo menee, kun tuo alkaa pillittämään ihan kaikesta. Tässä muutamia viimeaikaisia itkun aiheita.



- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).



Siis ARGH! Neljä vuotta olen tätä lasta yrittänyt lohduttaa, rauhoittaa, ja vaikka mitä, mutta aina jokainen pieninkin vastoinkäyminen johtaa itkemiseen. Olen myös jossain tilanteissa systemaattisesti KIELTÄNYT itkemisen. Esimerkiksi miellä joutuu heti pois ruokapöydästä, jos itkee. Sama sääntö on meidän sängyssä, siellä ei itketä, vaan jos itkettää niin tulee lähtöpassit. Pidän myös kiinni tiukasti siitä, että mitään asioita ei saa itkemällä läpi. Esimerkiksi jos alkaa itkeä karkkien/herkkujen perään, niin sitten niitä ei ainakaan saa.



Olen aivan uupunut tuohon itkuun. Minun on vaikea kestää tuota itkua enää hetkeäkään, vaan päässäni naksahtaa kun lapsi osoittaa ilmeelläänkin, että kohta aloittaa. Tämä on itse asiassa muodostumassa pahaksi kierteeksi, sillä en tunne enää pahemmin empatiaa tuota lasta kohtaan. Jos tämä lapsi siis vaikka satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, niin toki häntä lohdutan, mutta oikeasti en tunne tarvetta lohduttaa häntä. Tilanne on täysin eri, jos kyseessä on joku toinen lapsi. Silloin tunnen oikeasti tarvetta mennä ottamaan lapsen syliin, jos tämä itkee satutettuaan itsensä.



Mitä helvettiä voisin tehdä, ettei tilanne enää menisi pahemmaksi? Koetan joka aamu psyykata itseni kestämään itkua, mutta joka toinen päivä epäonnistun siinä ja menetän hermoni pillitykseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ekana tuli mieleen, että itku liittyy voimakkaasti temperamenttiin ja sitä taipumusta on erittäin vaikea muuttaa. Jotain voi kuitenkin tehdä. Ensin selvittäisin, onko itku hätää, kiukkua, surua, harmia... mikä tunne itkun takana on? Siitä lähtee sitten se, miten itkuun voi puuttua. Osaatko vastata tähän?

Eihän tuollainen pillitys mitään haittaa, mutta ootas jos sulla olis lapsi joka huutaa kuin raivohullu ja alkaa paiskoa tavaroita vastaavissa tilanteissa, monta kertaa päivässä.

Tsekkaa aiheesta Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja ja netistä löytyy esim. tällainen lyhyt juttu:

http://www.tsv.fi/ttapaht/011/luonto.htm



Eli ymmärrystä nyt tarvitaan, ei voi mitään. Ehkä itse yrittäisin lapsen kanssa harjoitella sanallista ilmaisua näille harmin tunteille, esim. nyt sinua varmasti harmittaa tämä ja tämä jne. Minuakin harmittaa jne. jne. Eli mallia tunteiden käsittelyyn nyt varmasti kaivataan kovasti - ja se puoli teillä on jo ehkä jotenkin lukossa tämän kierteen vuoksi? Itse en kieltäisi itkemistä systemaattisesti kaikissa tilanteissa, siitä voi tulla ongelmia myöhemmin... Eli kyllä tunteita pitää saada näyttää, mutta se ei toki tarkoita, että saa aina tahtonsa läpi. Valtataistelu pitää saada purettua, mutta täytyy olla mahdollista edelleen itkeä, kun on syytä:)



TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA KOKO PERHEELLE

Hyvä kysymys, että mikä siinä itkussa on pahaa. Se on vaikea kuvailla tässä, ah niin hiljaisessa kodissa, jossa lapset nukkuvat.



Luultavasti menetän hermoni siihen kovaan ääneen. Olen ollut aina herkkä koville äänille, ja muutamat kovat äänet, kuten kovat pamahdukset (kattilan putoaminen lattialle), hevimusiikki, kovalla soitettu pianomusiikki, lentokonemelu tms. saavat minut hermostumaan, jopa raivostumaan. Lapsen äänekäs itku laukaisee saman hermostumisreaktion.



ap

Meillä on juuri samanlainen lapsi kuin ap:lla, poika tosin.



Hän itkee lähes aina. Joka asiasta. Ei kestä paineita, ei mitään, ap kuvaili tuon kaiken niin hyvin, että tunnistin heti samat asiat!



Älkää pitäkö hulluna, kun myönnän, että itseä itketti lukea tätä ketjua! Olen vain tätä nykyä niin väsynyt. Koko perhe on siis. Pojalla on tosi kova ääni, ja se raikaa perheessämme lähes loppumattomasti, täysin hellittämättä.



Kuten ap, minäkin tunnen empatian tuota lasta kohtaan vähenneen, en vain jaksa enää olla niin "valpas" hänen tarpeilleen. Ja vaikka en jaksakaan, niin silti sydämeni on särkyä ajatuksesta, etten jaksa, sillä tiedän, että hän juuri sitä niin kovasti tarvitsee!



Itse olen kaiken aikaa ollut tietoinen, ettei kyse ole valtapelistä tai huomionkaipuusta. Kyse on vain luonteesta.



Se ärsyttää, että joku sanoo pokkana, että itkua pitää vain kestää, eikä siinä ole mitään pahaa. Koittakaapa joskus kuunnella sitä KOKO AJAN. Se ei ole edes verrattavissa mihinkään muuhun meluhaittaan, ei lähimainkaan. Se on sinun LAPSESI itkua, juuri sitä ääntä tästä maailman kakofoniasta, johon sinä ihan solutasolla reagoit, sitä ääntä johon olet tehty reagoimaan, poikasesi äitinä. Voit yrittää olla kuulematta sitä, voit yrittää vaimentaa ja lieventää sitä, mutta koskaan sitä ei voi jättää huomiotta! Minulla se aiheuttaa suorastaan lihasten kipuja, jotka ovat kai seurausta ilmeisestä jatkuvasta jännitystilasta.



Mekin kamppailemme tilanteen kanssa päivittäin. Yritämme antaa lapselle kokemuksen siitä, että hän on ihana ja arvokas ja saada positiivisuuden voittamaan negatiivisuuden. Vaikeaa välillä, uskotteko.



Kiitos ap:lle hienosta aloituksesta, ja tsemppiä pikku tyttösi kanssa ja samoin kaikille muille samassa veneessä olijoille!

omalta itku-kiukuttelevalta lapseltani hämmästyneellä äänellä - mikä sinua itkettää? Joskus se on toiminut, kun tyttö on ryhtynyt miettimään, mistä syystä alkoi itkeä.

Olemme myös koko muu perhe alkaneet vollottaa - byääh en haluuu pukea - tai mikä ikinä olikaan aiheena. Harvoin käytettynä tämä on toiminut aika takuuvarmasti.

Lainaus:

- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.




Tässä olisin halannut hetken, sitten keksinyt jonkun oman vaatteen, minkä minä olin juuri sinä aamuna halunnut laittaa, mutta - voi - se onkin pyykissä, onpas meillä huono tuuri. Tänään pistetään heti pesukone pyörimään kun tullaan kotiin ja sinä saat painaa napista. Mutta nyt pitää pistää vaatteet päälle, ja tiedätkö, saat tänään nämä erityissukkahousut.



Lainaus:

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.




Nopeat voittaa! Meillä tyttö halusi aina olla ensimmäinen kunnes mies keksi, että kaikki nopeat voittaa. Siis ei tarvitse olla ensimmäinen voittaakseen, riittää että on nopea. Tämä on mennyt yllättävän hyvin perille, kun joka kerta toistaa saman jutun.



Lainaus:

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).




Eikö olisi voinut mennä ilman pukua? Sitten kotona olisit kertonut, että opettaja vähän ihmetteli, missä se Liisan kaunis puku oli. Kun on vaikeampi tanssia tavallisissa vaatteissa. Toinen vaihtoehto on lähteä kotiin, en olisi jäänyt koko tunnin ajaksi sinne itkemään.



Ylipäätään tällaisen itkuisen (kuten ehkä muidenkin) lasten kanssa kannattaa kehittää kunnon "puppugeneraattori"... kun suoltaa jatkuvasti tarinaa niin lasten ajatukset pysyy niissä tarinoissa, eikä ehdi samalla tavalla kiukuttelemaan joka asiasta ;-)

lapsena tuollainen, eli herkka. En nyt ehka aivan yhta herkka, mutta reagoin hyvin moniin asioihin itkulla. Pahinta oli kun omat vanhempani eivat ymmartaneet.

Mika siina itkussa niin pahaa on? Se nyt vaan on joidenkin tapa reagoida asioihin. Minun kohdalla se meni siihen etta menin piiloon itkemaan ja se oli hyvin ahdistavaa.

Joskus minua itketti vaan ilman mitaan syyta ja silloin aiti tivasi tuntikaupalla etta "mika nyt on? Kukaan ei itke ilman syyt jne..?"



Tama itkeminen on lapsesi luonne, sina et voi hanta muuttaa. Ota semmoinen asenne etta se itku ei ole niin paha asia. Ratkaise se omgelma tai keskustele siita asiasta minka takia lapsesi itkee. Ala tuhlaa aikaa siihen etta lapsesi itkee. Jos ei ole mitaan syyta itkulle, halaa hanta tai ota syliin, huomio lapsesi jotenkin, ala itkua. Alaka kiella itkemasta. Mita sitte vaikka itkeekin, anna itkea. En ole ikina ymmartanyt mita pahaa tai rasittavaa siina onjos joku itkee. Anteeksi kirjoitusvirheet, syotan vauvaa samalla.

Aikuisen tehtävä on pitää yllä turvallisuuden tunnetta tilanteessa kuin tilanteessa eikä taistella vallasta. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa ja on hyvä, että lapsi uskaltaa ne näyttää. Lapsi peilaa kaikessa vanhempiansa ja kaikki tunne-elämän vaihtelut vaikuttavat ja näkyvät myös lapsen käyttäytymisessä. On tärkeätä, että lapsen tunteisiin vastataan ja reagoidaan. Sanoin usein omalle uhmaikäiselleni, että ei ole mitään hätää kulta. Otan syliin ja lohdutan, mutta reagoin aina. Nautin tästä ajasta. Nautin siitä, että hän osaa ja uskaltaa uhmata, laittaa kunnolla kampoihini, koska vain näin tiedän, että hänestä voi kasvaa terveellä itsetunnolla oleva aikuinen. Minun tehtävä on vanhempana antaa se turvallinen syli ja ottaa vastaan tunnetilan vaihtelut, ettei myöhemmin lapsen tarvitse opetella aikuisiällä negatiivisten tunteiden ilmaisemista, kun näitäkin tapauksia kyllä riittää! Tsemppiä sinulle ja voimia!

Vierailija

Ikivanha ketju, mutta tulin lukemaan kun lapsi itkee aamuisin solkenaan eikä siihen auta mikään. Kyse taitaa olla jostain muusta, joten ketju ei hyödyttänyt. Sen sijaan löysin täältä äitini ja siskoni, jota toiset lapset pahoinpiteli että se lopettaisi sen itkuraivoamisen ja äidin mikä ei yrittänytkään lohduttaa vaan provosoitui tai kuuroutui sille huudolle. Julkisella paikalla hävetti kun pikkusisko aloitti kauhean ulvomisen mitä pienimmästä asiasta. Siskoni tunnusti aikuisena, että huusi tahallaan koska tiesi sen ärsyttävän kaikkia. Hän muuttui vasta kun muutti aikuistuessa pois kotoa opiskelija-asuntolaan. Siellä oli jengi laittanut kuriin sen eli ryhmäpaine kasvatti

Jopasjopas

Muistan kuinka lapsena oli kurjaa kun vanhemmat eivät tulleet lohduttamaan kun itketti, eivät kysyneet mikä harmittaa, sanoivat vain : "siellä se taas parkuu, itkupilli" .Hirveätä, ajattelen nyt.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat