Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Kyseessä on siis 4-vuotias, periaatteessa siis uhmaiän ohittanut tyttö. Mutta hermo menee, kun tuo alkaa pillittämään ihan kaikesta. Tässä muutamia viimeaikaisia itkun aiheita.



- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).



Siis ARGH! Neljä vuotta olen tätä lasta yrittänyt lohduttaa, rauhoittaa, ja vaikka mitä, mutta aina jokainen pieninkin vastoinkäyminen johtaa itkemiseen. Olen myös jossain tilanteissa systemaattisesti KIELTÄNYT itkemisen. Esimerkiksi miellä joutuu heti pois ruokapöydästä, jos itkee. Sama sääntö on meidän sängyssä, siellä ei itketä, vaan jos itkettää niin tulee lähtöpassit. Pidän myös kiinni tiukasti siitä, että mitään asioita ei saa itkemällä läpi. Esimerkiksi jos alkaa itkeä karkkien/herkkujen perään, niin sitten niitä ei ainakaan saa.



Olen aivan uupunut tuohon itkuun. Minun on vaikea kestää tuota itkua enää hetkeäkään, vaan päässäni naksahtaa kun lapsi osoittaa ilmeelläänkin, että kohta aloittaa. Tämä on itse asiassa muodostumassa pahaksi kierteeksi, sillä en tunne enää pahemmin empatiaa tuota lasta kohtaan. Jos tämä lapsi siis vaikka satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, niin toki häntä lohdutan, mutta oikeasti en tunne tarvetta lohduttaa häntä. Tilanne on täysin eri, jos kyseessä on joku toinen lapsi. Silloin tunnen oikeasti tarvetta mennä ottamaan lapsen syliin, jos tämä itkee satutettuaan itsensä.



Mitä helvettiä voisin tehdä, ettei tilanne enää menisi pahemmaksi? Koetan joka aamu psyykata itseni kestämään itkua, mutta joka toinen päivä epäonnistun siinä ja menetän hermoni pillitykseen.

Sivut

Kommentit (30)

Täällä myös itkuherkän tytön äiti,kitinää ja itkua kuuntelen päivittäin monta kertaa!Tuntuu että siihen on tullut sellainen suodatin että kun se show alkaa niin ei jaksa/osaa enään reagoida muuta kuin hermostumalla!Meillä alkoi myös itkeminen tunti synnytyksen jälkeen,ei auttanut imettäminen ja lisämaito,se vain jatkui.75% päivän asioista se puhuu kitinä narinalla...huh huh!Siedän kyllä ihan hyvin melua mutta kun se on kokoaikaista narinaa ja itkua niin kyllä alkaa riepomaan...ehkä tää joskus vielä helpottaa,nyt neiti on 2v ja uhma pukkaa päälle ja pahasti!

On aina lohduttavaa kuulla, että muutkin painivat samojen ongelmien kanssa. Täytyy sanoa, että tämä lapsi kasvattaa minua vanhempana enemmän kuin isoveljensä. Tämän lapsen ansiosta olen lukenut kymmeniä lastenkasvatusoppaita. Ja silti tuntuu että välillä olen ihan hukassa, kun mikään keino ei tunnu tepsivän.



Täytyy tosiaan vain hyväksyä tuo lapsen itkuherkkyys. Kyllähän sen muodot (onneksi) sentään ajan kanssa muuttuvat, joten eiköhän tästä selvitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lainaus:

Lainaus:

- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.




Tässä olisin halannut hetken, sitten keksinyt jonkun oman vaatteen, minkä minä olin juuri sinä aamuna halunnut laittaa, mutta - voi - se onkin pyykissä, onpas meillä huono tuuri. Tänään pistetään heti pesukone pyörimään kun tullaan kotiin ja sinä saat painaa napista. Mutta nyt pitää pistää vaatteet päälle, ja tiedätkö, saat tänään nämä erityissukkahousut.



Lainaus:

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.




Nopeat voittaa! Meillä tyttö halusi aina olla ensimmäinen kunnes mies keksi, että kaikki nopeat voittaa. Siis ei tarvitse olla ensimmäinen voittaakseen, riittää että on nopea. Tämä on mennyt yllättävän hyvin perille, kun joka kerta toistaa saman jutun.



Lainaus:

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).




Eikö olisi voinut mennä ilman pukua? Sitten kotona olisit kertonut, että opettaja vähän ihmetteli, missä se Liisan kaunis puku oli. Kun on vaikeampi tanssia tavallisissa vaatteissa. Toinen vaihtoehto on lähteä kotiin, en olisi jäänyt koko tunnin ajaksi sinne itkemään.



Ylipäätään tällaisen itkuisen (kuten ehkä muidenkin) lasten kanssa kannattaa kehittää kunnon "puppugeneraattori"... kun suoltaa jatkuvasti tarinaa niin lasten ajatukset pysyy niissä tarinoissa, eikä ehdi samalla tavalla kiukuttelemaan joka asiasta ;-)

Vauvasta asti on itkenyt hyvin paljon. Isommat sisarukset eivät olleet lainkaan itkuisia. Aluksi laitettiin koliikin syyksi sitten allergioiden. Molemmat ovat olleet jo kauan ohitse ja itku vaan jatkuu. Olen itse ollut aivan hermoraunio nämä kolme vuotta. Jatkuvaa itkua on raskasta kuunnella. Oikein ärsyttää kun se itku taas alkaa. Lapsi ei luonnollisestikaan itke koko aikaa. Välillä on oikein iloinen ja vilkas sekä touhukas. Mutta hyvin vaikea on tuntea empatiaa häntä kohtaan kun on jatkuvasti lohduttanut kolme vuotta. Muiden lasten kanssa en ole käynyt läpi vastaavia tunteita. Olen monesti itseksin ajatellut kirjoittaa aiheesta tänne. Sitten vaan tuntuu ettei jaksa tulla teilatuksi kun on jo niin väsynyt siihen itkuun.

Lapsi on saanut tuosta itkusta aseen jota käyttää. Tai oikeammin toiminta mallin jota ei osaa muuttaa. Taitaa pipoa kiristää?



Sinun pitäisi aikuisena sivuuttaa nuo turhat itkut ja vain kun on aihetta niin ottaa syliin. Eli kun oikeasti satuttaa itsensä. Ja annatko helposti periksi? Tai sylitteletkö muuten lastasi?

- Ensinnäkin kun on olemassa NE yhdet ja ainoat oikeat sukkahousut, niin siinä ei ole mitään sijaa millekään erikoissukkiksille.

- Itse asiassa tuossa lähtemisessä ei ollut kyse ainoastaan voittamisesta. Vaan kyse oli siitä, että lapselle tuli paniikki kun muut ovat jo lähdössä ja hän ei vielä ole valmis. Jätetyksi tulemisen pelko on suuri, ja samoin hänellä ei ole mitään toleranssia aikapaineelle. Eli jos jossain aletaan mittaamaan aikaa, niin lapsi lyhistyy paikalleen itkemään hysteerisesti. Toki juoksee kilpaa muiden kanssa, ja siitä voidaan óttaa aikakin. Mutta jos koetan hoputtaa sanomalla koetapa pukea ennen kuin äiti laskee kymmeneen, niin lapsi lyyhistyy heti.

- Ja tuo balettituntiepisodi meni myös lapsella hysterian puolelle. Ei siis suostunut ensin vaihtamaan vaatteita (itki siitä) eikä sitten menemään tunnille (itki sitten siitäkin) ja lopulta kotiin mennessä itki sitäkin, kun kaverit ihmetteli lapsen poisjääntiä.



Mutta nämä eivät nyt olleet niitä pointteja, vaan esimerkkejä siitä miten lapsi saattaa alkaa itkemään tilanteessa kuin tilanteessa.

Että mitä pienempi lapsi, sen enemmän on tarpeen suuri määrä empatiaa ja aurinkoisia hetkiä, ja niitä kannattaa saada aikaan erilaisilla hassutteluilla, runoilla, saduilla ja hupatuksilla. Se ei liity lapsen älyyn milläänlailla, lähteekö lapsi näihin mukaan. Itse vähän huolestuisin, jos alle kouluikäinen olisi liian tosikko ja kyyninen. Onnellinen lapsi lähtee mielellään mukaan kaikenlaisiin leikkimielisiin juttuihin. Mielestäni kyse on tunteisiin liittyvästä asiasta, jos lapsi on ikäänkuin niin viisas, ettei suostu mihinkään aikuisen yrittämään juttuun mukaan. Ja tietysti tässäkin persoonallisuus eroja.

Piti vielä kirjoittaa meidän itkusta että meidän kolmevuotiashan on ollut ja on edelleen uhmaiässä. Isoveljiltä totuin tuossa vaiheessa näkemään kunnon raivareita (jopa tunnin mittaisia). Kuopus ei sellaisia raivareita saa. Hän vain itkee vähän väliä kylläkin kovalla äänellä. Samalla hokee että mun paha mieli tuli. Ihan kiva että osaa pukea tunteitaan sanoiksi. Mutta se paha mieli tulee yleensä siitä, että me muut emme tee niin kuin hän haluaisi jne.



Minä olen kanssa erityisen herkkä äänille. Miestäkin kiellän jatkuvasti metelöimästä. Ärsyynnyn hänen vyön kilinästä, Wc:n kannen pamauttelusta jne. En nyt kuitenkaan ole mielestäni mikään hermoheikko, vaan juuri herkkä noille äänille.

enkä minäkään omaani tyhmänä pidä. :) Mutta tuokin on osittain ihan siitä kiinni, että miten pienistä asioista kukakin ilahtuu. Ja ei, tarkoitukseni EI ole sanoa, että teidän lapsenne olisivat pilalle hemmoteltuja, vaan että toisille, ihan äo:sta riippumatta, palkinnoksi riittää vähempikin. :)

En tosiaan kiellä lasta itkemästä kaikissa tilanteissa. Ainoastaan nuo kaksi paikkaa (vanhempien sänky ja ruokapöytä) ovat itkuvapaata aluetta. Tunteita saa toki näyttää, ja koetamme niistä keskustellakin. Joka ilta vielä juttelemme läpi päivän tapahtumia, ja kertaamme joitakin itkukohtauksia. Tässä tilanteessa lapsi joskus on eritellyt sen, miten häntä suututti/harmitti jokin asia.



Mutta täytyy kyllä myöntää myös se, että olen useinkin todennut (esimerkiksi hoputtaessa lasta), että "Älä nyt vaan ala itkemään, se ei auta. Vaan koetapa tehdä hommat ripeästi, niin päästään pian ulkoilemaan".

7v itkee todella helposti ja 5v itkee jos ei tehdä niinkuin hän haluaa. 7-vuotiaalla syynä se että on epävarma itsestään ja jos ei kaikki mene niinkuin on alunperin pitänyt, tulee siis muutoksia niin alkaa itkemään. Jos vaikka koulun ruokalassa hänen paikkansa onkin varatu niin alkaa itkemään (heillä omat paikat)

Ikää meidän pojalla on jo enemmän ja reagointi vaikeassa tilanteessa on itkupotkuraivari uhmistyyliin (eli taantuu monta vuotta) mutta perusasetelma on sama: lapsi on ollut vauvasta asti itkuinen ja vaikeasti lohdutettava, ja minulla on jo tosi voimakas allergia noita raivareita kohtaan.



Nyt on käytetty lasta eräällä lastenpsykologilla (lopultakin! miksi vasta nyt?) ja itsellenikin on valjennut, ettei ongelma ole oikeastaan lapsen, vaan lapsen ja vanhempien vuorovaikutuksen. Lapsi toki on herkkä, temperamentikas ja jopa aistiherkkä, mutta ne ovat tavallansa vain altisteita vuorovaikutuksen ongelmille. Se, että minä ahdistun ja tavallani menetän oman aikuisuuteni lapsen raivotessa on yksi kierrettä synnyttävä tekijä. Se pahentaa lapsen pelkoa hylätyksitulemisesta ja arvottomuudesta ja meillä onkin sellainen noidankehä, jossa lapsen raivaria pelätään ja se kiristää ilmapiiriä ja altistaa raivarille. Monesti ajattelen, että koskaan ei voi kotona olla rennosti, ilman että tarvitsee pelätä, mikä sana aiheuttaa sen raivarin.



Nyt tosiaan lapsi aloittaa theraplay-leikkiterapian (tai oikeastaan koko perhe aloittaa sen), jonka on tarkoitus vahvistaa vuorovaikutussuhdetta ja vanhempien auktoriteettiä perheessä. Meillä tuo auktoriteettiasia on silleen, että vaikka lapselle ei sen raivarin aikana annetakaan mitään periksi, eikä ininään anneta periksi muutenkaan, niin meillähän yritetään välttää niitä raivareita kysymällä lapselta, mitä haluat tehdä, milloin haluat tehdä ja miten haluat tehdä.



Lapsen isä on joutunut ekan kerran elämässään pohtimaan omaa isyyttään ja muutenkin omaa elämäänsä ja pakko todeta, että se on muuttanut häntä parempaan suuntaan. Itse olen joutunut kyseenalaistamaan monia asioita omassa käyttäytymisessäni. Vaikka lapsen perustemperamenttia ei voidakaan muuttaa, voidaan sitä suunnata eri tavalla. Eli ne piirteet, jotka lapsi nyt suuntaa kielteisellä tavalla haittaavaan toimintaan, voivat joskus osoittautua lahjaksi.



Toivoisin, että pienten lasten vanhemmat eivät pelkäisi hakea ajoissa apua, sillä sitä on saatavissa (kun osaa vaatia). Minua harmittaa, kun emme osanneet aikaisemmin kysellä avun perään. Lasta ei leimata hoidossa vaikeaksi tai muutenkaan, ja meihin vanhempiin on suhtauduttu tosi hyvin, mitään syyllistämistä ei ole ollut vaan tukemista.

Tämä on sitten ihan arvelua, minäkään en taida oikeasti tietää. Minusta teillä on se kierre jo menossa. Lapsi on herkkä, se on ilmiselvää. Lisäksi lapsi ymmärtää ettei saisi itkeä kun äiti suuttuu. Siitä seuraa se että lapsi pelkää ja suree äidin suuttumista -> itku. Ja näin pelko toteutuu ja taas itketään.



En usko että tuossa on muuta mahdollisuutta kuin että sinun pitää muuttaa asennetta lapseen. Ilmeisesti sinäkin pelkäät sitä itkua ja te molemmat olette silloin jännittyneitä -> itkettää vielä helpommin.



Jos koettaisit nähdä niitä positiivisia puolia lapsestasi ja alkaisit suhtautua häneen enemmän iloisella mielellä?

Aloitti elämäntaipaleensa 6kk:n koliikkihuudolla, joka ilta/yö klo 21 eteenpäin. Eli ei tosiaan osaa muuttaa toimintamallia, enkä enää keksi miten voisin auttaa lasta siinä.



Ja kyllä. Tässä suhteessa pipoani kiristää ja pahasti.



Miten sen turhan itkun voi sivuuttaa? Jos lasta ei huomioi, vaan itse koetan jatkaa toimintaa niin lapsi menee täysin hysteeriseksi, vetäytyy nurkkaan/sivummalle ja itkee siellä niin pitkään kuin on tarvis (no puolisen tuntia olen pisimmillään katsonut ja sitten mennyt rauhoittelemaan). Tuollaisen hysteriakohtauksen jälkeen lapsen rauhoittaminen onkin aika työlästä.



Periksi en siis anna. Erityisesti en anna silloin, jos lapsi yrittää itkulla saada tahtoaan läpi. Eli ei tosiaan ole tottunut siihen, että itkemällä saisi jotain haluamaansa läpi. Aina koetan selittää, ettei itkemällä saavuta mitään, mutta eipä se näytä tuottavan mitään tulosta.



Ja kyllä meillä muuten sylitellään. Päivittäin aamulla loikoilemme sängyllä hetken ennen nousemista ja iltaisin luemme sylikkäin. Ja mahtuu joka päivään muutenkin yhteisiä sylittelyhetkiä.



ap

Ikätasoaan edellä useimmissa asioissa, kaksikielisiä ja poika oppi 4-vuotiaana lukemaan. Geeneissäkään ei pitäis olla valittamista, isällä on pari akateemista tutkintoa ja mulla yksi, molemmat ollaan pärjätty niin koulussa kuin elämässä muutenkin.



Mutta en sitten tiedä, eikö muilla mene soopa läpi? Ehkä ne on tyhmempiä kuin olin kuvitellut, mutta vaikea uskoa.

Lapsi varmaan itkee, koska itkettää. Meillä on myös 3-vuotias itkuherkkä tyttö, joka itkee varsinkin isänsä seurassa. Minä uskon, että meillä tämä johtuu siitä, ettei mies ole kovin empaattinen noissa tilanteissa - minulla empaattisuus tyttöä kohtaan auttaa häntä rauhoittumaan ja vähentää yleensäkin itkutilanteita.



Minäkään en anna periksi, mutta ymmärrän pahan mielen syyn ja yritän löytää jonkun ratkaisun. Esim. jos tyttö haluaisi määrätä leikissä ja veli ei anna (eikä tarvitsekaan) niin olen tytön kanssa surkeana ja totean, että onpas harmi, kun sinä olisit halunnut määrätä. Annan tytön surra hetken, ja ehdotan sitten jotain muuta leikkiä minun kanssani tai neuvottelen veljen kanssa, olisiko pian siskon vuoro määrätä tai minkä lelun sisko saisi. Aika hyvin tilanteet sujuu, kun muistaa ja jaksaa olla empaattinen. Mikä ei tietysti aina ole helppoa.

ja karjuu, saa raivarit. Koko perhe ikään kuin varpaillaan, että koskahan taas seuraava slaagi. Aina epämukava olo lapsen kanssa julkisessa paikassa ja jännitän etukäteen ihan hulluna. Ihanan rento fiilis perheessä, jos tämä lapsi vaikka kerhossa tai isovanhemman kanssa teatterissa.



Lainaus:

Kyseessä on siis 4-vuotias, periaatteessa siis uhmaiän ohittanut tyttö. Mutta hermo menee, kun tuo alkaa pillittämään ihan kaikesta. Tässä muutamia viimeaikaisia itkun aiheita.



- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).



Siis ARGH! Neljä vuotta olen tätä lasta yrittänyt lohduttaa, rauhoittaa, ja vaikka mitä, mutta aina jokainen pieninkin vastoinkäyminen johtaa itkemiseen. Olen myös jossain tilanteissa systemaattisesti KIELTÄNYT itkemisen. Esimerkiksi miellä joutuu heti pois ruokapöydästä, jos itkee. Sama sääntö on meidän sängyssä, siellä ei itketä, vaan jos itkettää niin tulee lähtöpassit. Pidän myös kiinni tiukasti siitä, että mitään asioita ei saa itkemällä läpi. Esimerkiksi jos alkaa itkeä karkkien/herkkujen perään, niin sitten niitä ei ainakaan saa.



Olen aivan uupunut tuohon itkuun. Minun on vaikea kestää tuota itkua enää hetkeäkään, vaan päässäni naksahtaa kun lapsi osoittaa ilmeelläänkin, että kohta aloittaa. Tämä on itse asiassa muodostumassa pahaksi kierteeksi, sillä en tunne enää pahemmin empatiaa tuota lasta kohtaan. Jos tämä lapsi siis vaikka satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, niin toki häntä lohdutan, mutta oikeasti en tunne tarvetta lohduttaa häntä. Tilanne on täysin eri, jos kyseessä on joku toinen lapsi. Silloin tunnen oikeasti tarvetta mennä ottamaan lapsen syliin, jos tämä itkee satutettuaan itsensä.



Mitä helvettiä voisin tehdä, ettei tilanne enää menisi pahemmaksi? Koetan joka aamu psyykata itseni kestämään itkua, mutta joka toinen päivä epäonnistun siinä ja menetän hermoni pillitykseen.

Ekana tuli mieleen, että itku liittyy voimakkaasti temperamenttiin ja sitä taipumusta on erittäin vaikea muuttaa. Jotain voi kuitenkin tehdä. Ensin selvittäisin, onko itku hätää, kiukkua, surua, harmia... mikä tunne itkun takana on? Siitä lähtee sitten se, miten itkuun voi puuttua. Osaatko vastata tähän?

Eihän tuollainen pillitys mitään haittaa, mutta ootas jos sulla olis lapsi joka huutaa kuin raivohullu ja alkaa paiskoa tavaroita vastaavissa tilanteissa, monta kertaa päivässä.

Tsekkaa aiheesta Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja ja netistä löytyy esim. tällainen lyhyt juttu:

http://www.tsv.fi/ttapaht/011/luonto.htm



Eli ymmärrystä nyt tarvitaan, ei voi mitään. Ehkä itse yrittäisin lapsen kanssa harjoitella sanallista ilmaisua näille harmin tunteille, esim. nyt sinua varmasti harmittaa tämä ja tämä jne. Minuakin harmittaa jne. jne. Eli mallia tunteiden käsittelyyn nyt varmasti kaivataan kovasti - ja se puoli teillä on jo ehkä jotenkin lukossa tämän kierteen vuoksi? Itse en kieltäisi itkemistä systemaattisesti kaikissa tilanteissa, siitä voi tulla ongelmia myöhemmin... Eli kyllä tunteita pitää saada näyttää, mutta se ei toki tarkoita, että saa aina tahtonsa läpi. Valtataistelu pitää saada purettua, mutta täytyy olla mahdollista edelleen itkeä, kun on syytä:)



TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA KOKO PERHEELLE

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat