Sivut

Kommentit (27)

eikä se nyt niin rankkaa ole ollut. Itselläni ei kyllä mitään aivan kauheaa taustalla olekaan, mutta omalla tavallaan hyvinkin turvaton ja ahdistava lapsuus ja nuoruus kyllä.

Tällä hetkellä terapia on melkeinpä viikon kohokohta, vaikka ei elämä nyt hassumpaa ole muutenkaan.

Toki siellä on käytävä ja maksettava, mutta kyllä tuo on ollut parasta mitä olen viime vuosina saanut aikaiseksi.

Jos saat Kelan maksusitoumuksen niin tartu ihmeessä tilaisuuteen, se on hyvä ja varmasti tarpeellinen sijoitus omaan tulevaisuuteen.

Olin vajaa 4 ja puoli vuotta terapiassa ja lääkityksellä. Kävin kaksi kertaa viikossa. Jokaisen tilanne on erilainen, mutta omasta pulestani sanoisin, että lääkitys yksin ei olisi parantanut minua, söisin ehkä lääkkeitä vieläkin. Masennus olisi hallinnassa, mutta en olisi terve.

Tottakai terapia on "rankkaa", onhan masennus rankka tauti. Itse ajattelin sitä enemmän kovana työnä, jonka tarkoituksena on parantua. Asioiden purkaminen on terapiaistunnossa hyvin turvallista ja sitä kautta vahvistavaa. Hidas paranemisprosessi alkoi hyvin nopeasti terapian alettua ja se motivoi silloinkin kun oli vaikeita vaiheita. Oli helpottavaa puhua terapeutille raskaista asioista kun hän oli ehdottomasti "mun puolella", eikä mun myöskään tarvinnut ajatella hänen tunteitaan ja jaksamastaan (vrt. ystävät).

Eli rankkaa joo, mutta ei niin rankkaa kuin masennus. Ja nyt olen ollut jo monta vuotta terve, ja se se vasta on nastaa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

masennuksen nk. akuuttivaiheessa, vaan kun paranemisprosessi on alkanut, niin sitten on parempi aloittaa ongelmien työstäminen, ettei sorkita lisää ja ahdistuneisuus lisäänny. Terapia voi olla raskasta.

minulla olisi vielä vuosi ollut maksusitoumusta jäljellä, mutta lopetin siihen. Olihan se välillä melkoisen raskasta ja myös äärimmäisen sitovaa. Näin jälki käteen voin todeta, että oli kyllä kaiken sen arvoitsa. Sitä ahdistunutta, masentunutta nuorta naista ei ole enää olemassakaan. Olen saavuttanut hyvin vakaan ja tasapainoisen elämän. Koen jotenkin olevani todella vahvoilla elämässäni, mieleni on ollut hyvin vakaa jo monta vuotta. Minulla on vahva luottamus elämään ja ikäviäkin asioita on terapian jälkeen sattunut, perusmilenrauhani on säilynyt hyvin luottavaisena.

ja sitoo koko perhettä. Ei voi mennäkään minnekään kun terapiakäyntejä ei voi siirtää. Edes sairaana ei saa olla vaan lasku tulee silti ja siitä ei saa kelakorvausta, koska terapiaa ei ollut. Terapiaan on mentävä vaikka pää kainalossa eikä siirtäminen ja peruuttaminen ole vaihtoehto missään vaiheessa. Meillä kävi mies kaksi vuotta kelarahoitteisessa terapiassa ja koettiin kummatkin terapeutti rasittavana.



Mies oli vielä kirjoittanut hoitosopimuksen terapeutin kanssa, että terapia kestää sen minkä kestää eikä sitä sitten sen sopimuksen perusteella näköjään voinut keskeyttää tai lopettaa. Trapeutti suhtautui vihamielisesti minuun ja minä häneen. Rohkaisi miehen väkivaltaista käytöstä lapsiaan kohtaan normaalina paranemisprosessina joka aiheutui puhtaasti lääkkeistä ja loppui kun lääkitys lopetettiin.



Sähköpostia olisi pitänyt terapeutille kirjoittaa päivittäin ja kun terapia teki vihdoin loppuaan, ehdittiin juhlia terapeutista pääsemistä varmaan kolmasti, niin aina ilmaantui käyttämättömiä käyntejä jostain joissa sitten piti käydä ja tietysti maksaa... Miehestä tuli hirveän ahdistunut ja masentunut loppua kohti kun ei tahtonut millään saada terapeuttia ulos elämästään.



Terapiasta ei kyllä ollut mitään apua ja ollaan ihan samassa tilanteessa vielä vuosienkin jälkeen. Nyt koitetaan taas lääkityksellä, kunnallisella terapialla ja työntekemisellä ratkaista asia. Rahattomuus ja työttömyys ja sitä kautta menetetty itsetunto tuntuu olevan pahimpia esteitä paranemiselle.

että pitkä terapia on ollut tarpeen ja auttanutkin.



Olen taipuvainen masennukseen, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kerran kärsin, sain lääkityksen ja toivuin vähäisellä keskustelulla. Joskus olen kuitenkin ajatellut tuota pidemmän terapian tarvetta. Olen eroperheestä, perheessä alkoholismia, väkivaltaa, itsemurha jne. Mutta kun tuntuu että en jotenkin kehtaa, kun en nyt ole kuitenkaan masentunut. Luulen kuitenkin, että menneisyyteni vainoaa esimerkiksi lasten kasvatuksessa. Olen tosi ankara, huudan, häpeän jne. Huomaan että toistan äitiäni, jonka koin olevan kauhea äiti ja emme ole enää läheisiäkään. Lasten vuoksi olemme yhteydessä, mutta itse inhoan äitiäni ja koen hänet usein vastenmieliseksi. Ja mitä, jos aiheutan samaa lapsilleni. Että hekin inhoavat minua sitten aikuisena, sitä en haluaisi...

Lainaus:

ja sitoo koko perhettä. Ei voi mennäkään minnekään kun terapiakäyntejä ei voi siirtää. Edes sairaana ei saa olla vaan lasku tulee silti ja siitä ei saa kelakorvausta, koska terapiaa ei ollut. Terapiaan on mentävä vaikka pää kainalossa eikä siirtäminen ja peruuttaminen ole vaihtoehto missään vaiheessa. Meillä kävi mies kaksi vuotta kelarahoitteisessa terapiassa ja koettiin kummatkin terapeutti rasittavana.



Mies oli vielä kirjoittanut hoitosopimuksen terapeutin kanssa, että terapia kestää sen minkä kestää eikä sitä sitten sen sopimuksen perusteella näköjään voinut keskeyttää tai lopettaa. Trapeutti suhtautui vihamielisesti minuun ja minä häneen. Rohkaisi miehen väkivaltaista käytöstä lapsiaan kohtaan normaalina paranemisprosessina joka aiheutui puhtaasti lääkkeistä ja loppui kun lääkitys lopetettiin.



Sähköpostia olisi pitänyt terapeutille kirjoittaa päivittäin ja kun terapia teki vihdoin loppuaan, ehdittiin juhlia terapeutista pääsemistä varmaan kolmasti, niin aina ilmaantui käyttämättömiä käyntejä jostain joissa sitten piti käydä ja tietysti maksaa... Miehestä tuli hirveän ahdistunut ja masentunut loppua kohti kun ei tahtonut millään saada terapeuttia ulos elämästään.




Suurin osa terapeuteista ei todellakaan toimi noin. Oma terapeuttini oli jousti ainakin aikataulujen kanssa aina kun kyseessä oli sairastuminen tai koulujuttu. Lomatkin sovittiin aina yhdessä ilman sen kummempaa ongelmaa. Ymmärrän että kohdallenne sattui huono yksilö mutta yleistäminen yhden terapeutin perusteella on epäreilua.



ap, koin pitkän terapian jäsentävänä kokemuksena. Sairastin syömishäiriötä, jolla yritin hallita mieleni kaaosta. Terapiassa sain kokemuksen siitä että joku kuunteli, oli läsnä ja hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Sain itkea ja käsitellä ahdistavat muistoni turvallisella tavalla. Nykyään olen luottavaisempi ja levollisempi, tunnen itseni ja kohtelen itseäni paremmin kuin ennen.



kannattaa!



Vierailija

että on hyvä perehtyä etukäteen siihen, miten psykoterapiaa käytännössä toteutetaan (kuinka usein, kuinka kauan, mitä maksaa, mitä eri psykoterapiasuuntauksia on olemassa). Samalla on tarkkaan mietittävä, onko aika oikea psykoterapialle: pystynkö ja pystyykö perheeni sitoutumaan terapiassa käyntiin useamman kerran viikossa ainakin parin vuoden ajan. Terapia kannattaa aloittaa, kun se on niin tärkeä itselle, että kaikki muut menot saavat väistyä eli oma hyvinvointi on niin tärkeä, että jaksaa mennä käytännön hankaluuksien yli.

Kaikille tiivis ja pitkä psykoterapia ei myöskään sovi ja silloin olisi parempi käyttää muita menetelmiä. Ei psykoterapia ole mikään automaattisesti autuaaksi tekevä hoitomuoto. Sekä psykoterapeutilta että psykoterapiassa käyvältä kysytään kykyä vastavuoroiseen vuorovaikutukseen ja psyykkiseen työskentelyyn. Oman kokemukseni mukaan psykoterapia on kuitenkin antoisa ja turvallinen itseensä tutustumisen matka.

Ap kysyi psykoterapian rankkuudesta. Itselle tulee mieleen ainakin se, että riippuu, missä elämänvaiheessa psykoterapian aloittaa. Jos elämässä on päällä jokin akuutti kriisi, joka olisi ilman psykoterapiaa kestämätön, on psykoterapiassakin varmasti paljon surua ja kipua läsnä, vaikkei niitä mitenkään nostettaisi esiin. Jos taas psykoterapian aloittaa vaiheessa, jossa arki jotenkin menee, mutta tuntuu, että siitä uupuu jotain tai on turhan rankkaa ja haluaa katsoa "peruutuspeiliin", mitä selityksiä sieltä löytyisi nykyiseen oireiluun, voi psykoterapia olla rauhallisempaa tutkiskelua ja ymmärryksen hakemista. Toki tällöin voi käydä niin, että kun itse alkaa voida paremmin, alkaa myös haluamaan muutoksia ihmissuhteissaan, mikä puolestaan voi "kuohuttaa vettä vesilasissa", mikä puolestaan voi tuntua rankkuutena myös terapiassa.

On tärkeää kuitenkin muistaa, ettei terapiassa olla yksin, vaan siinä on toinen ihminen, joka kulkee rinnalla. Terapian riittävä pituus auttaa myös siinä, ettei kaikkia asioita tarvitse repiä auki ja kuroa yhteen yhdessä istunnossa, vaan saa rauhassa edetä siinä tahdissa kun voi, uskaltaa ja jaksaa.

Kyllä se ainakin on rahallisesti rankkaa ja sitoo koko perhettä. Ei voi mennäkään minnekään kun terapiakäyntejä ei voi siirtää. Edes sairaana ei saa olla vaan lasku tulee silti ja siitä ei saa kelakorvausta, koska terapiaa ei ollut. Terapiaan on mentävä vaikka pää kainalossa eikä siirtäminen ja peruuttaminen ole vaihtoehto missään vaiheessa. Meillä kävi mies kaksi vuotta kelarahoitteisessa terapiassa ja koettiin kummatkin terapeutti rasittavana.

Mies oli vielä kirjoittanut hoitosopimuksen terapeutin kanssa, että terapia kestää sen minkä kestää eikä sitä sitten sen sopimuksen perusteella näköjään voinut keskeyttää tai lopettaa. Trapeutti suhtautui vihamielisesti minuun ja minä häneen. Rohkaisi miehen väkivaltaista käytöstä lapsiaan kohtaan normaalina paranemisprosessina joka aiheutui puhtaasti lääkkeistä ja loppui kun lääkitys lopetettiin.

Sähköpostia olisi pitänyt terapeutille kirjoittaa päivittäin ja kun terapia teki vihdoin loppuaan, ehdittiin juhlia terapeutista pääsemistä varmaan kolmasti, niin aina ilmaantui käyttämättömiä käyntejä jostain joissa sitten piti käydä ja tietysti maksaa... Miehestä tuli hirveän ahdistunut ja masentunut loppua kohti kun ei tahtonut millään saada terapeuttia ulos elämästään.

Terapiasta ei kyllä ollut mitään apua ja ollaan ihan samassa tilanteessa vielä vuosienkin jälkeen. Nyt koitetaan taas lääkityksellä, kunnallisella terapialla ja työntekemisellä ratkaista asia. Rahattomuus ja työttömyys ja sitä kautta menetetty itsetunto tuntuu olevan pahimpia esteitä paranemiselle.

 

 

Kunnalla  ei ole terapiapalveluita. Jos tapaat psyk.hoitajaa, ei se ole terapiaa.

hullujaonmonenlaisia

"Koulutettu psykoterapeutti auttaa ja tukee ahdistavien tunteiden tai asioiden käsittelyssä. Psykoterapiassa ei räävitä, pengota, pakoteta mihinkään. Siinä on mahdollisuus saada aikaa ja tilaa kuunnella omia ajatuksiaan ja tunteitaan toisen, sinusta kiinnostuneen ihmisen kanssa."

"Ovat joutuneet kokemaan monia itseen kohdistuvia luvattomia rajanylityksiä, eikä sitä ole tarkoitus psykoterapiassa jatkaa."

Terapeutti antaa oman mielensä "lainaksi" eli auttaa asiakasta/ potilasta hahmottamaan ja jäsentämään omaa kokemusmaailmaansa ja saamaan korjaavia kokemuksia kipeiden muistojen tilalle. Usein terapeutti näkee tai aavistaa sellaista, mitä terapiassa käyvä ei uskalla vielä tuoda esiin, mutta ei sitä räväytetä ihmisen nähtäväksi ennen kuin ihminen itse on valmis sen kohtaamaan."

Itselläni ihan päinvastaisia kokemuksia. Hankalan parisuhteen myötä hankin isosta terapiatalosta oman terapeutin, joka oli mieheni pitkäaikaisen terapeutin kollega. Tämä oli iso virhe. He lienee tekivät yhteistyötä ja lopputulos oli se, että en kokenut saavani mitään omia ajatuksia esille vaan samat rajanylitykset jatkuivat ja jopa minulle epäedulliseen toimintaan kannustettiin. Ajattelinkin, että he "hoitivat" minua, koska olen niin kamala ihminen eroamaan miehestäni ja kun eropaperit olivat allekirjoitettu, alkoi psykodynaamisessa terapiassa helvetti. Vapaa psykodynaamisen terapian assiosiaatio- jossa terapoitava saisi puhua kokemuksistaan - sitä ei juurikaan ollut, traumojen kertominen ja purkaminen estettiin ja lähdettiin luomaan terapeutin mielen mukaista mallia minulle.

Koin, että minut yritettiin saada näkemään tilanne, jossa minä olisin se paha, tilanteessa jossa minä yritin viimeisillä voimillani palata terveelliseen itsekkyyteen, nähtiin lienee korostuneena itsekkyytenä, joka pitää murtaa.

Lopputuloksena sain onneksi kerättyä palaseni terapeuttihuoneen lattialta, paikasta jossa terapeutti halusi viedä minut sellaisten äärikokemusten rajoille, joilla joutuisin osastolle. Tilanteessa, jossa keskusteltiin lapsen lähihuoltajuudesta. Jos olisin sinne joutunut, olisi mieheni saanut huoltajuuden. Tämä oli lienee kyseisen terapeutin tavoite. Terapeutti syyllisti minua usein, olet tosi sekaisin, tästä ei tule mitään, tämä on tosi vaikeaa, tarvitset kriisiterapiaa, miehesi pystyy kertomaan ja kuvaamaan mitä on oikeasti tapahtunut (eli kaksi terapeuttia keskustelivat, mitä tapahtuu), mutta samaan aikaan oma terapeuttini terapiassa käytti menetelmiä, joissa minut viedään äärikokemuksiin, mutta ei kuitenkaan käytetty yhtään keinoa minun vakiinnuttamiseen tai rauhoittamiseen, eikä siten tuettu minua kertomaan kokemuksista, en pystynyt. Terapia oli niin kamalaa.

Ahdistuin niin pahasti tästä psykodynaamisesta terapiasta, että nyt olen toisella terapeutilla yli puolivuotta käynyt purkamassa aikaisempaa terapiakokemusta. Alkuperäisen terapian tarve, paha kriisi parisuhteessa ja elämässä on jäänyt toissijaiseksi käsiteltäväksi. 

Itse jättäisin psykodynaamisen täysin väliin, jos se olisi vain mahdollista. 

Psykodynaaminen, eli psykoanalyysissa järjestelmällisesti analysoidaan potilaan puolustusmekanismeja ja psykoanalyysi pyrkii vahvistamaan minää lisätäkseen impulssikontrollia, konfliktin ratkaisua ja kykyä sietää turhautumista ja epämieluista affektia" Eli psykodynaamisessa viedään (provosoidaan) potilas jatkuvasti puolustusmekanismien partaalle ja impulssikontrollien sekä turhautumisen ja epämieluisan portille. Ja terapeutit vielä uskovat, että kyseinen menetelmä parantaa, sen sijaan että asioista keskusteltaisiin aikuisten tavoin oikeilla nimillä. Elämän ristiriidoissa annetaan psykodynaaminen terapia minun kokemukseni mukaan lääkkeeksi terapiassa ristiriitoja. :D

Vierailija

En suosittele pitkää psykoterapiaa oman kokemukseni pohjalta. Ensin terapeutti "paljastaa masennuksen ja vikasi" kyse on tiedostamattomasta, itse sairastuin terapiassa paljon pahemmin. Mutta terapeuteilla ei ole vastuuta asiasta ja vika on narsistisesti aina potilaassa, oli liian masentunut, ei kestänyt itseään, oli liian sairas terapiaan. Jos kritisoit, kääntää terapeutti aina asian itseesi takaisin. Ovat kuin saippuapaloja, joilla ei ole mitään tarttumapintaa. Jos tuot asian esille, sinä olet se narsisti, joka ei ota asiaa esille ja ovat peilejä. Hyökkäävät kimppuusi, keskeyttävät puheesi, ohjaavat asian muualle ja lyttäävät sinut maanrakoon, jotta voivat vuoden päästä "parantaa sinut" eli muuttaa persoonallisuutesi ja vikasi. Sinusta tulee lievästi ahdistunut, omaan napaan tuijottaja paskamainen ääliö. Sekään ei ole psykoterapian vika, sinä vain tunnet itsesi paremmin ja on oma asiasi kuinka käytät pimeää puoltasi. Terapeutti ei ota siitäkään mitään vastuuta.

Nykyaikana ratkaisukeskeinen ja kognitiivinen ovat ainoat järkimuodot. Psykoanalyyttisessä ja dynaamisessa käydään vuosia ja kela tukea saa vain kolmeksi vuodeksi. Ne tähtäävät persoonallisuuden muutokseen ja jos jodut sairaslomalle tai työkyvyttömäksi terapian aikana, jossa sinä et uskalla enään mennä ulos, kun pelkäät niin paljon tai vihaat itseäsi niin paljon, että jopa itsemurhia on raportoitu eivät nekään ole terapian aikaansaannoksia vaan vika on sinussa. Terapeutti vain auttoi sinua näkemään itsesi ja luopumaan liian ruusuisesta kuvasta itsessäsi. Olen paskamainen muille eikä sinussa ole mitään hyvää. (Ja tarvitset vuosien terapian seövitäksesi tästä ymmärryksestä)

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat